Mdou Moctarin itse kyhätty kitara on jo aikaa sitten vaihtunut oikeaan vasenkätisten kitaraan.

Tuareg-kitaristi Mdou Moctaria ei syyttä nimitetä Saharan Hendrixiksi. Bändin aavikkoblues on psykedeelistä ja ääretöntä kuin autiomaa, Samuli Huttunen kirjoittaa.

Mdou Moctar ja Maajo Tampereen G Livelabissa 27.11.2019.

Loskainen Hämeenkatu ja hiljaa putoavat isot lumihiutaleet eivät juuri voisi olla kauempana siitä maisemasta, josta G Livelabilla esiintyvän nigeriläisen Mdou Moctarin musiikki on syntynyt. Jos Suomen marraskuun pimeys ja talven pakkaset tuntuvat ääriolosuhteilta, niin melko äärimmäiseltä kuulostaa myös autiomaa, jossa päivälämpötilat nousevat jopa 50 asteeseen asti.

The Guardian -lehden haastattelussa tuareg-muusikko Mdou Moctar kertoi, että joutui harjoittelemaan kitaransoittoa salaa, koska hänen uskonnolliset vanhempansa eivät olisi hyväksyneet sitä. Ensimmäisen kitaransa hän rakensi itse puusta ja vanhoista polkupyörän jarruvaijereista.

Ei ole mikään ihme, että Mdou Moctarin soittamaa musiikkia kutsutaan aavikkobluesiksi, ”desert blues”.

Tuaregit ovat Saharan autiomaassa yli tuhat vuotta elänyt nomadinen kansa. Ennen 1800-luvulla alkanutta Ranskan siirtomaavaltaa aavikko ja sen tärkeät kauppareitit olivat tuaregien valtakuntaa.

Jos katsoo Euroopan karttaa, valtioiden rajat ovat rosoiset ja ainakin jotenkuten seurailevat kielellisiä, kansallisia ja kulttuurisia alueita. Kun eurooppalaiset siirtomaavallat jakoivat Afrikan, he vetivät rajat viivoittimella kartalle piittamatta paljoakaan siitä, missä eri afrikkalaisten heimojen tai kulttuurien alueet olivat.

Länsi-Afrikan itsenäistyessä 1960-luvulla siirtomaa-aikaiset rajat säilytettiin ja tuaregien alueet autiomaassa jakaantuivat usean entisen siirtomaavaltion alueelle. Hieman samaan tapaan saamelaisalueet ovat Pohjoismaissa usean valtion alueella. Eniten tuaregeja on nykyään Malissa ja Nigerissä. Monet ovat muuttaneet kaupunkeihin.

Tuareg-kapinalliset ovat taistelleet 1960-luvulta alkaen useaan otteeseen itsenäisyydestä. Yksi syy on, että kun tuaregien perinteinen paimentolainen elämäntapa on häviämässä, köyhillä alueilla asuvat tuaregit haluaisivat kaivosteollisuudelta osuutensa uraanin louhinnasta mailtaan.

Moni varmasti haluaisi vain vuosia jatkuneiden sisällissotien loppuvan.

* *

Mdou Moctar soittaa G Livelabissa nelihenkisellä kokoonpanolla, johon kuuluu Moctarin itsensä lisäksi rumpali, basisti ja toinen kitaristi. Moctarin itse kyhätty kitara on jo aikaa sitten vaihtunut oikeaan vasenkätisten kitaraan.

Tuaregit on tunnettu myös ”aavikon sinisinä miehinä” tuareg-miesten käyttämien perinteisten sinisten huivien takia. Mdou Moctarin bändillä on tänään valkoiset huivit kaulallaan.

Bändin aavikkoblues on psykedeelistä ja hypnoottista. Tempo vaihtelee biiseissä hitaista suvannoista nousten kohti säröisempiä ja meluisampia kohtia. Rumpali soittaa ennemmin afrikkalaisen musiikin nykiviä rytmejä kuin länsimaisten rockryhmien suoria peruskomppeja. Aavikkobluesin pohjavire on melankolisempi kuin esimerkiksi keinuvammassa afrikkalaisessa highlife-musiikissa.

Mdou Moctarin musiikissa on autiomaan hiekkaerämaan ääretön autius.

Keikka keskittyy tuoreen Ilana: The Creator -levyn (Sahel Sounds 2019) materiaaliin, joka on äänimaailmaltaan samaa psykedeelistä rockia kuin mitä bändi livenä soittaa. Mdou Moctarin aiemmilla levyillä on kuultu muun muassa elektronisempaa äänimaailmaa ja autotunea Anar-albumilla (2014) ja riisutumpaa aavikkobluesia Sousoume Tamachekillä (2017).

Hieman krautrockia muistuttavissa jumitusosuuksissa bändi on omaan makuuni parhaimmillaan. En niin välitä teknisemmistä kitaratilutteluista, mutta ainakaan vasenkätistä Moctaria ei syyttä nimitetä ”Saharan Hendrixiksi”, kun katsoo hänen soittoaan.

Nopeat kitarajuoksutukset kuulostavat kuitenkin Mdou Moctarin tuareg-rockissa luontevammilta kuin monien länsimaisten bändien päälleliimatut hevisoolot.

Tietyt erikoisesti rytmitetyt nopeat pyrähdykset ilmeisesti myös kuuluvat tuaregien musiikkiin, johon Mdou Moctarin musiikki paljolti perustuu. Välillä seassa on myös selkeitä länsimaisia rockriffejä, mutta ennemmin Mdou Moctarin musiikki on angloamerikkalaisen rockin soundeilla soitettua afrikkalaista musiikkia kuin länsimaista rockia afrikkalaisilla mausteilla.

Tuaregien piiristä on noussut useampia perinteistä musiikkia ja modernia rockia yhdistäviä bändejä, kuten Les Filles de Illighadad ja Tinariwen, joka alkoi jo 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa soittaa tuareg-musiikkia sähkökitaroilla.

Mdou Moctaria kuunnellessa ei olisi vaikea kuvitella, että ruotsalainen psykedeliarock-bändi Goat olisi ottanut vaikutteita tuareg-rockista. Mdou Moctarin esiintyminen on kuitenkin hillitympää kuin ruotsalaisten ekstaattiset keikat.

Bändin tietty pidättyväisyys luo mukavan jännitteen sen soittamaan psykedeelisen rockiin, ihan kuin aavikkobluesin energiaa pitäisi koko ajan vähän hillitä, ettei se ryöpsähdä käsistä.

Mdou Moctar laulaa korkealta tuareg-kieliin kuuluvalla tamasheqin kielellä. Haastatteluissa hän on kertonut, että hänen laulunsa kertovat rakkaudesta, islamista ja koulutuksesta. The Guardianin jutussa Moctar myös kritisoi ranskalaisia yrityksiä uraanin hyödyntämisestä tuareg-alueilla samalla, kun paikallisilla ei ole lääkkeitä, vettä tai sähköä.

* *

Tamperelainen Maajo esiintyi G Livelabissa viisihenkisellä kokoonpanolla.

En ole ennen nähnyt lämppärinä esiintyvää tamperelaista Maajoa livenä, mutta ilmeisesti G Livelabin keikka on vähän erilainen kuin bändin keikat yleensä. Odotin tanssittavampaa trooppista housea, jota Maajon äänitteetkin ovat, mutta nyt liikutaan diipimmissä, bändin itsensä mukaan ”afrokosmisissa tunnelmissa”, mikä sopii hyvin tilaan. Vaimea housebiitti pitää taustalla useimpia biisejä kasassa.

On mukavaa, että Maajo toteuttaa ambientin housen elektronista äänimaailmaa viisihenkisellä kokoonpanolla ja laajalla soitinarsenaalilla, josta löytyy laptopin lisäksi niin syntetisaattoria, perkussioita, jonkinlainen ksylofoni kuin sormipianokin. Afrikkalaisesta musiikista poimitut samplet tuovat lisäväriä soittoon. Musiikki soljuu mukavasti, ehkä paikoin vähän liiankin mukavasti omaan makuuni.

Parhaimmillaan Maajosta tulee mieleen ”fourth world music”, jota ambient-muusikko Jon Hassell kuvaili primitiivisten ja futurististen äänien, eri kulttuurien musiikkityylien ja ”edistyneiden elektronisten tekniikoiden” yhdistelmäksi. Erityisesti koko bändin soittamat minimalistiset polyrytmiset osuudet toimivat hienosti.

Tällaisessa kosmisessa tai baleaarisessa musiikissa on aina se ongelma, että sen on tarkoituskin kuulostaa taustamusiikilta, virrata tilassa, musiikillinen sisustusarkkitehtuuri. Miellyttävää soundimaailmaa Maajo joka tapauksessa luo.

Voisin hyvin kuvitella kuuntelevani tätä jonkin välimerellisen rantabulevardin kahvilan kaiuttimista juodessani lattea ja katsellessani raukeasti merelle, johon siirtolaisia kuljettavat alukset uppoavat. Jossain vähän kauempana sen takana avautuu Saharan autiomaa.

Maajon keikalla G Livelabin paljon etukäteen hehkutettu äänentoisto pääsee oikeuksiinsa, kun minimalistisessa musiikissa kaikki pienetkin yksityiskohdat erottuvat. Soundi kuulostaa hyvältä joka puolella tilaa. Olisin tosin odottanut kuulevani jotain kunnon syviä bassotaajuuksia, mutta ehkä ne puuttuvat Maajon musiikista, kun basistikin näyttää soittavan jonkinlaista ukulelea, jossa on basson kielet.

Mdou Moctarin keikalla mietin, miten bändin psykedeelinen aavikkoblues toimisi jollain hämyisemmällä rock-klubilla, mutta afrikkalaisen musiikin ja rockin yhdistelmä toimii kyllä G Livelabin sisäsiistissä ympäristössäkin, jossa juomat voi tilata applikaatiolla pöytiin. Jotain käppähevibändiä olisi vaikea kuvitella tälle lavalle esiintymään, mutta tietynlaiseen hiljaisempaa tilaa ja erottelevaa äänentoistoa kaipaavaan musiikkiin G Livelab on varmasti mitä mainioin paikka.

Hyvä, että tällainen vaihtoehto on saatu Tampereen keikkapaikkatarjontaan, mutta hyvä myös, että kaikki keikkapaikat eivät ole tällaisia.

Samuli Huttunen