Keikka-arvostelu: Andy McCoy on yhä rokkitähti, joka vetää keikkapaikan täyteen, vaikka ei aina aivan täysillä suoriutuisikaan. Näin kävi myös Tampereen Yo:lla.

Andy McCoy ja The Holy Ones Tampereen Yo-talolla 4.1.2020.

Yo-talon edustalla ja vastapäisessä Artturi-kuppilassa parveili ilmeisen innokkaita Andy McCoy -faneja jo tunteja ennen lauantaisen Yo-talon keikan alkua. Kun loppuvuodesta uuden, paikoin ilahduttavankin hyvän soololevyn neljännesvuosisata edeltäjänsä jälkeen julkaissut taiteilija poistui välillä keikkapaikalta autolla toisaalle, ehti miehen ympärille kertyä heti seurakuntaa.

Andy McCoy on yhä rokkitähti, vaikka jo aikaa sitten ajautunut sekoiluineen kansakunnan naureskelun kohteeksi, mikä tuntuu toisinaan peittävän alleen sen, kuinka teräväkynäinen säveltäjä ja taitava soittaja hän lopulta on.

Jono keikkapaikan edessä hieman ennen yhdeksää ei kuitenkaan kiemurrellut korttelin ympäri. Mielessä viivähti ajatus, mahtaako Yo-talo jäädä puolilleen, kuten Flaming Sideburnsin keikalla taannoin kävi. Pelko osoittautui turhaksi. Jonossa kuullun tiedon mukaan paikka oli loppuunmyyty.

* *

Aivan täynnä Yo-talo ei vielä lämmittelybändin, itselleni ennalta tuntemattoman The Holy Onesin, esiintymisen aikana ollut. Poissa olleiden ei tarvitse ruoskia itseään menetyksen vuoksi. Etenkin setin alussa yhtyeestä huokui pikemminkin hienoinen epävarmuus kuin heidän edustamaansa hard rock -tyyliin olennaisesti kuuluva röyhkeä kukkoilu, vaikka ulkoisesti ryhmä oli panostanut muun muassa hattumuotiin, ja laulajan lavapreesensissä sekoittui ainakin Steven Tyleria ja Eduardo Martineziakin.

The Holy Onesin ilmaisu näyttäytyi vähän tylsänä ja kappalemateriaali edusti tasapaksua lajityypin peruskamaa. Parhaiten jäi mieleen kappale, joka muistutti melkoisen paljon Skid Row -yhtyeen 18 And Life -hittiä. Setti tuntui jatkuvan liian kauan, ja useammassakin kappaleessa kuultiin erilaisia himmailevia suvantokohtia, jotka katkaisivat reipasta hard rock -meininkiä.

Loppukaneettina voidaan todeta lämmittelybändin jättäneen lopulta kohtalaisen kylmäksi (tosin näytti se joitakin sekä nuoria että pappaikäisiäkin innostavan – ja toisaalta myös yhtyeen solistia, joka kuvasi itseään puhelimellaan yleisö taustanaan sen, minkä pitkän tukkansa sivelyltä ehätti). Lisää treeniä, omaperäisempiä, iskevämpiä biisejä ja ripauksen lisää riehakkuutta esiintymiseensä The Holy Ones kaipaisi.

* *

Andy McCoyn aloittaessa Yo-talo oli täynnä ja baaritiskeille oli jonoa kuin ämpärijakeluun. Väen ikäjakauma ulottui juuri täysi-ikäistyneen näköisistä kuudenkymmenen tuolla puolen oleviin. Yleisössä nähtiin niin kravattikaulaisia pukuhenkilöitä kuin nahkahousuisia rokkikukkojakin. Ilmaa lämmitti väkimäärä ja odotus.

Maestro saapui lavalle ja aloitti Andy McCoyksi ihmeen vähäeleisen esiintymisensä. Liekö tähteä väsyttänyt. En ollut nähnyt rokkaria livenä sitten Hanoi Rocksin uudemman inkarnaation ensimmäisten keikkojen. Kukaan nykyisen yhtyeen soittajista ei oikein tuntunut nousevan esiin hyvässä eikä pahassa, ja kun maestro itsekin otti etupäässä rauhallisesti tuntuen olevan osa bändiä eikä niinkään maailmantähti taustamuusikoineen, tuntui ripausta riehakkuutta kaivattavan myös tähän illan pääbändin esitykseen.

McCoyn rinnalla on totuttu näkemään Michael Monroe, jonka energisyys on tunnetusti vailla vertaa. Kontrasti siihen oli Yo-talolla suuri. Vanhaa bänditoveria kaipasi luonnollisestikin etenkin kuultuja Hanoi Rocks -kappaleita elävöittämään.

Setti tuntui jotenkin innottomalta. Kappaleita kuultiin enimmäkseen McCoyn soolouralta ja sen loppupuoleen painottuen. Keikka polkaistiin käyntiin uuden levyn nimikappaleella 21st Century Rocks. Soitto tuntui aavistuksen kankealta, vaikka ei nyt varsinaisesti yskähdellytkään. Seuraava kappale, Tragedy, oli ensimmäinen vain kolmesta Yo-talolla kuullusta Hanoi Rocks -palasta. Ne kaksi muuta olivat keikan päätteeksi soitetut Taxi Driver ja Malibu Beach Nightmare. Ensin mainitun kohdalla homma tuntui hajoavan jonkinlaiseen sekoiluun. Jossain vaiheessa kuultiin lyhyt viittaus Pipeline-kappaleeseen.

Jossain kolmannen kappaleen, niin ikään 21st Century Rocksilla julkaistun Batteramin, kohdalla meno tuntui hieman paranevan. Building on Tradition -levyllä julkaistu Strung Out ja uuden pitkäsoiton Seven Seas edustivat ehkä kuitenkin keikan hienoimpia hetkiä. Ensin mainitun lopussa soolokitara viitattasi ilahduttavasti Hanoi Rocksin Million Miles Away -kappaleeseen.

21st Century Rocksilta kuultiin lisäksi myös kappaleet The Hunger, Undertow ja tylsä amerikkalaistyylinen hard rock This Is Rock ’n Roll. Lisäksi bändi soitti vuoden 1996 Briard-levyltä I Didn’t Know That She Could Rock’n’Roll -stygen ja Robert Johnson -coverin I Believe I’ll Dust My Room. McCoyn ensimmäinen soololevy, vuoden 1988 aliarvostettu Too Much Ain’t Enough, sivuutettiin tyystin.

* *

Bändi sai keikalla tilaa, mutta oli lopulta hieman väritön – ainakin jos vertailukohtana pitää takavuosien Hanoi Rocksia, ja miksipä ei pitäisi, tyystin mahdotontakinhan niin olisi McCoyn tapauksessa olla tekemättä. Yhtyeessä oli toisen kitaristin, basistin ja rumpalin lisäksi myös kosketinsoittaja, joka tosin jäi melko lailla taka-alalle. Toisinaan McCoyn bändeissä mukana ollut Angela-vaimo loisti tällä kertaa poissaolollaan.

McCoy itse hoiteli vaihtelevien kitaroidensa ohella pääosan laulusolistin hommista muun bändin rumpalia lukuun ottamatta tukiessa häntä. Tämä tuki tulikin ihan tarpeeseen. Kitarasankarimme laulunlahjoista on puhuttu ehkä tarpeettomankin paljon, mutta arvioitakoon nyt että ovat ne laulusuoritukset joskus lauantaista keikkaa paremminkin tainneet nappiin osua.

Pitkän tukkansa pyörittelyineen väärään bändiin eksyneeltä thrashmetallistilta näyttänyt basisti lauloi yhden kappaleen. Harvoja perusrokkibändisoittoa maustavia tekijöitä olivat sliden käyttö ja muutamassa biisissä McCoyllä kuultu 12-kielinen sähkökitara.

* *

Kokonaisuutena McCoyn keikka oli levytettyyn tuotantoon verrattuna piirun enemmän rock kuin hard rock. On makuasia, pitääkö tätä hyvänä vai huonona asiana. Itse kallistun ensin mainitun kannalle. Pahimmillaan tarvottiin kuitenkin tylsän tusinaränttätäntän upottavia suomaita.

Keikasta jäi valitettavasti läpihuutojutun maku, vaikka osa yleisöstä tuntui riehaantuvan juomien kaateluun saakka. Koko kaksitoista kappaletta käsittänyt esitys oli ohi noin tunnissa. Encoreakaan ei kuultu, eikä yleisö edes tuntunut sellaista kovinkaan suurella innolla vaativan. Muutaman alkuperäisen Hanoi Rocksin kappaleen – ja miksei pari Briard- ja Too Much Ain’t Enough -levyjen biisiäkin – olisi jaksanut vielä helposti kuunnella.

Ehkä voin odottaa seuraavaa Andy McCoyn keikkaa taas parikymmentä vuotta. Onneksi Yo-talon keikkaa seuranneet pääsivät ilmaiseksi panemaan jalalla koreasti Jack the Roosterissa myöhemmin samana iltana soittaneen Hanoi Rocks -coverbändin keikalle, jossa kuultiin 11th Street Kids ja tukku muita klassikoita.

Eros Gomorralainen