”En ole jukeboksi, vaikka saatan näyttää sellaiselta”, kuittaili Hector hyväntuulisesti yleisömerestä heitettyihin biisitoiveisiin jäähallikonsertissaan.
Hector and His Power Band Helsinki Areenassa 12.12.2019
Siellä hän nyt istuu jakkarallaan leppoisasti, sieltä sun täältä niin tutunoloinen mies, joka on laulanut vähän ennen syntymääni huumaavasti lapsuuden loppumisesta, nostalgiasta ja Narniasta ja kasvaessani jo hiukan vähemmän sytyttävästi viinan juomisesta, sodan kauneudesta ja taivaan kuuntelusta.
On myönnettävä, että menin katsomaan Hectoria lähinnä siksi, etten ole koskaan ennen käynyt hänen keikallaan. Nyt saattoi olla jopa kriittinen hetki, sillä Hexit-kiertue jää artistin mukaan hänen viimeisekseen.
Lyhyt matka nostalgiasta dystopiaan -lauseella markkinoidun jäähyväiskiertueen nimi on tietysti väännös Brexitistä, ja siitä Hectorilla riitti vitsailtavaa, sillä kiertuehan peruuntui vuosi sitten hänen terveysongelmiensa takia. Hexit toteutui kuin toteutuikin siis nopeammin kuin Brexit.
Hexitin päättänyt Helsingin-konsertti alkoi Kaikki tahtoo rakastaa -kappaleella, joka alkaa tutulla säkeellä ”On tämä talo täynnä ihmisiä”. Yleisöä oli paikalla noin 6000 hengen verran, mikä tarkoitti, että piippuhyllyt olivat tyhjinä.
Kun konserttia oli kulunut viiden kappaleen verran, niistä kolme oli ollut käännöstavaraa: Vanhan kirkon puisto, Kuningatar ja aika ramaiseva Kissojen yö.
Niitä taas kerran kuunnellessani tuli mieleen, kuinka iso lohko Hectorin soitetuimmista biiseistä on käännöstavaraa. Käännökset eivät ole lajissaan hassumpia, mutta se, tunteeko kuuntelija ne erityisesti omakseen, lienee aika pitkälle sukupolvikysymys. Silti konsertin alkupuolen täyttäminen niillä tuntui kummalliselta.
Väliin mahtui yksi illan huippuhetkistä, Herra Mirandokselta (1973) peräisin oleva Olet lehdetön puu, jonka etäinen viileys tuntui virkistävältä Hectorille muuten niin ominaisen maailmoja syleilevyyden keskellä. Trumpetisti Janne Toivonen toi hienoon biisiin upeaa lisäjännitettä.
Toinen huippuhetki alkoi samalla verbillä. Olen nielaissut kuun levyltä Varjot ja lakanat (1988) on sekin yöpuolen Hectoria, ja se päättyi yllättävästi rankkaan, mutta jouhevaan rockosuuteen, joka toi mieleeni jopa The Band -yhtyeen legendaarisen viimeisen konsertin, lieneekö tuo sitten ollut tarkoituksellista tai ei.
Kaikkia Hectorin biisejä en hänen laajasta tuotannostaan läheskään tunne, ja siksi odotin kuulevani konsertissa edes jonkin vähemmän tunnetun helmen hänen tuotannostaan. Sellaista ei kuitenkaan tullut. ”En ole jukeboksi, vaikka saatan näyttää sellaiselta”, kuittaili Hector hyväntuulisesti yleisömerestä heitettyihin biisitoiveisiin.
Jokaisella on silti Hector-suosikkinsa, ja omani, Tuulisina öinä, puuttui joukosta, mikä harmitti, sillä Power Bandin viulisti Kukka Lehto olisi todennäköisesti päässyt loistamaan siinä.
Parikin kertaa Hector aloitti välipuheensa lauseella ”50 vuotta sitten, kun…” Uransa varhaisvaiheita Hector tuntui pitävän jokseenkin merkityksellisempänä muisteltavana, eikä se sinänsä ihmetytä. Myös esikuvat ja vaikutteet siltä ajalta saivat kunniaa. Strawberry Fields Forever teki kunniaa The Beatlesille ja Hallelujah Leonard Cohenille, Velisurmaaja kotoisan kansanmusiikin pohjalta folkille.
Lumi teki enkelin eteiseen, ”kappale jota ilman emme voi lähteä täältä”, sai odotetusti yleisön laulamaan mukana. Se onkin käännekohta, joka viimeistään siirsi Hectorista 1960-luvun rauhanaktivistista 1970-luvun sosiologiksi ja ehkäpä myös kuuntelevan massan unelmoijista realisteiksi. Periaatteessa puhkikulunut, mutta yhä oikealla hetkellä iskeväkin kappalehan on kuin kasvot sellaisille uutisille, joista edelleen luemme lehdistä päivittäin.
Kolmas keskeinen vaihe Hectorin uralla kenties alkoi 1990-luvun lopun Mestarit-kiertueesta, joka selvemmin kuin sen muista jäsenistä teki hänestä mega-artistin areena-ajan nostalgiannälkäisille. Power Bandin lavasoundi oli hiukan haparoivan alun jälkeen yksityiskohdissaan äärimmäisen tasokas ja nautittava. Ilman sitä nostalgiasta olisi voinut todellakin olla lyhyt matka dystopiaan.
Jukka Sammalisto
