Vanhuus ja kielenkäyttö -kirja maalaa surullisen kuvan siitä, miten tekstistä on tullut ihmistä tärkeämpi

Ronald Reagan turvautui vanhetessaan yhä useammin sanaan thing. Kuvat: Wiki Commons / SKS

Vanhuus ja kielenkäyttö (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020) on ensimmäinen ikääntymisen ja kielen tutkimusta esittelevä kirja suomeksi. Kyseessä ei ole tiedettä popularisoiva teos, vaan sarja alan artikkeleita. Kirjoittajat ovat kielentutkimuksen ja sen lähialojen tutkijoita, ja he seurasivat muun muassa elämää hoivakodissa.

Kirjan ovat toimittaneet Kaarina Hippi, iän ja kielenkäytön sekä vuorovaikutussosiolingvistiikan tutkija Oulun yliopistosta, Anne Mäntynen, tietokirjallisuuden professori Helsingin yliopistosta, ja Camilla Lindholm, pohjoismaisten kielten professori Tampereen yliopistosta.

Kirja ei ole alusta loppuun kulkeva yhtenäinen julkaisu vaan jokainen kirjoittaja kertoo, miltä suunnalta näkee elefantin. Osa kirjoittajista kertoo myös ehtineensä itse seniori-ikään.

Vanhukset ovat harvoin itse äänessä

Ikääntyneistä kansalaisista puhutaan vähän kuin työttömistä. Heistä ollaan kovasti kaikenlaista mieltä, mutta he pääsevät harvoin itse ääneen. Heikommuus on enimmäkseen yksilön omaa vikaa.

Mediassa kerrotaan yksilötarinoita onnistujista, jotka ovat lukeneet itsensä eläkkeellä ylioppilaaksi tai hiihtävät sata kilometriä viikossa. Media luo osittain kuvaa onnistuneesta ihanneikääntymisestä, joka on yksilön omaa ansiota.

Tutkijaryhmä selasi lehtiä ja kokosi kaikki tarkasteluajankohtana ilmestyneet vanhuksia käsittelevät artikkelit. Enimmäkseen oli niin, että yksilöjutuissa käsiteltiin näitä oman elämänsä supermummoja ja taloutta tai politiikkaa käsittelevissä jutuissa iäkkäät ikäluokat nähtiin ongelmana: eläkepommi, ikärakenteen vinouma, huoltorasite. Joissakin jutuissa tosin mainittiin, että iäkkäät ovat poliittinen voimatekijä eli merkittävä äänestäjäkunta. Enimmäkseen sävy oli kuitenkin negatiivinen.

Yhteiskunnan tilaa käsittelevissä lehtiartikkeleissa käytettiin enimmäkseen sanaa ikäihminen. Liikuntaa, digiteknologiaa ja asumista käsittelevissä jutuissa yleisin ilmaus oli seniori. Iäkäs taas niputettiin samaan ryhmään lasten, köyhien, sairaiden ja muiden apua tarvitsevien kanssa, joiden puolesta kerätään rahaa. Tutkija puhuu toiseudesta, siitä että vanhukset ovat me ja muut -asettelussa aina niitä muita.

Ikihyvä Päijät-Häme -selvityksessä vanhuksilta itseltään kysyttiin, millä nimellä he toivovat itseään kutsuttavan. Vanha, vanhus, seniori, ikääntynyt, ikäihminen? Inhokkeja olivat vanha ja vanhus, sen sijaan puolet piti senioria ihan kelvollisena sanana. Vanhuksesta on tullut v-sana.

Osuuden kirjoittaja Antti Karisto painottaa yhteenvedossa, että yhtä ainoaa oikeaa sanaa ei ole. Ei ole olemassa neutraalia, näkökulmatonta ilmausta vaan kyse on valinnoista. Eikä tarvitsekaan käyttää vain yhtä sanaa, sillä kielessämme on koko joukko synonyymeja.

Ikääntyneet eivät perusta teitittelystä

Kun eri-ikäisten ihmisten käsityksiä teitittelystä ja sinuttelusta kyseltiin, useimmat olivat sitä mieltä että vanhempia ihmisiä on kohteliasta teititellä. Useimmat vetivät rajan siihen, että teitittelevät herkästi selvästi itseään vanhempia henkilöitä. Niinpä iän myötä ongelma ikään kuin poistuu itsestään, ja kyselykin osoitti, että vanhimmalla ikäluokalla on vähiten ongelmia sen arpomisessa, sinutellako vai teititelläkö.

Vuodelta 2013 olevassa kyselyssä yli 55-vuotiailta kyseltiin, miten he toivoivat itseään puhuteltavan, kaksi kolmesta toivoi sinuttelua. Aineistosta löytyi yksi teitittelyn kiivas kannattaja, vuonna 1937 syntynyt miesprofessori, joka paheksui syvästi sitä, että opiskelijat sinuttelevat professoreita.

Teitittelyn ja sinuttelun raja kulki sotien tienoilla, 1940-luvulla syntyneistä alkaen sinuttelu oli toivottavampaa. Sitä vanhemmista moni kertoi teititelleensä omia vanhempiaankin, joten sota on muun ohessa ollut suuri sinuttelukulttuurin murros.

Vanhustenhoidon piirissä on vielä erityispiirre, että käytetään etunimeä puhuttelun yhteydessä. Hoivakotiasukkaista osa voi vaikuttaa hetkittäin poissaolevilta, jolloin nimi auttaa kohdistamaan huomion tilanteeseen.

”Nyt Valma sinun pitää nostaa jalkaa että saadaan puettua.”

”Minä laitan Maarit sulle tämän ruokalapun ettei vaatteet tahriinnu.”

Ikääntyessä sanat ja nimet unohtuvat

Normaaliin ikääntymiseen kuuluu, että sanoja on yhä vaikeampi löytää. Puhe muuttuu monisanaisemmaksi, kun täsmällisen sanan sijaan puhuja alkaa käyttää kiertoilmaisuja. Sanasto köyhtyy. Luku- ja kirjoitustaito sen sijaan vaikuttaa säilyvän pidempään. Puheen, lukemisen ja kirjoittamisen hankaluuksiin liittyy välillä myös aivan yksinkertaisia fyysisiä vaivoja. Jos kuulo on huono, tekstiä ei tahdo nähdä tai käsi vapisee, se heikentää myös viestinnällisiä taitoja.

Ikääntyneiden on havaittu suoriutuvan joistakin kielellisistä tehtävistä yhtä hyvin kuin nuorempien, mutta käyttävän eri aivoalueita. Aivot kompensoivat heikentyneitä alueita siirtämällä toimintoja toisaalle. Terveet yli 70-vuotiaat suoriutuvat yhtä hyvin kuin nuoremmat erityisesti silloin kun aikaa tehtävän suorittamiseen ei ole rajattu. Tämäkin viittaa siihen, että aivot joutuvat käyttämään eri reittejä kuin nuorilla ja prosessointi vie hieman kauemmin aikaa mutta lopputulos on samanlainen.

Sanojen katoaminen alkaa abstrakteista käsitteistä. Sanan ja sen merkityssisällön välinen yhteys heikkenee iän myötä. Sanan sijasta puhuja alkaa käyttää mieluummin sellaisia ilmaisuja kuin ”se semmonen juttu”. Tämä yhteyden heikkeneminen selittää myös sen, miksi nimet katoavat muistista. Nimissä ei useinkaan ole erityistä merkityssisältöä, joka sitoisi ne voimakkaasti henkilöön. Maijan nimi voisi yhtä hyvin olla Teija, jos vanhemmat olisivat päättäneet toisin.

Muistisairaudessa nämä piirteet korostuvat. Tutkijat ovat arvioineet myös eräiden kirjailijoiden, kuten Agatha Christien tekstejä, ja päätelleet, että hänellä oli todennäköisesti muistisairaus. Loppua kohti Christien juonisisällöt köyhtyivät ja sanasto kapeni. Samalla tekstin pituus kasvoi, ja juonet eivät olleet enää yhtenäisiä.

Ronald Reaganinkin puheesta pystyttiin osoittamaan muistisairauteen viittaavia muutoksia jo ennen kuin hänellä todettiin Alzheimerin tauti. Hän esimerkiksi käytti usein sanaa thing täsmällisen ilmaisun sijasta ja unohteli asioita. Puheita verrattiin George W. Bushin puheisiin samassa iässä.

Alzheimerin taudissa potilas pysyy pitkään päällisin puolin järkevän oloisena niin että ulkopuolinen ei välttämättä arvaa mitään, mutta läheiset tietävät tilanteen. Tämä johtuu siitä, että fraasit, sanonnat ja tervehdykset sijaitsevat syvemmällä aivoissa. Tuho ehtii sinne myöhemmin.

Kaksikielisyys suojelee jossain määrin muistisairauksilta. Oireet ilmenevät kaksikielisillä pääsääntöisesti myöhemmin kuin yksikielisillä. Uutisissa on ajoittain kerrottu siitä, että Ruotsiin töihin muuttaneet suomalaiset saattavat vanhetessaan unohtaa ruotsin. Suomenruotsalaiset on siitä paremmassa asemassa heihin nähden, että ruotsinsuomalaiset ovat tavallisesti opetelleet kielen aikuisena ja suomenruotsalaiset ovat altistuneet suomelle jo lapsena.

Tekstistä on tullut ihmistä tärkeämpi

Vuoden 2019 alussa uutisoitiin laajasti hoivakotien puutteista. Se yllätti, vaikka sen ei olisi pitänyt. Edellisenä vuonna nimittäin julkistettiin raportti, joka kiinnitti huomiota hoitajien työmäärään. Merkittävin vika järjestelmässä oli raportin mukaan lisääntynyt kirjaaminen. Vuonna 2005 hoitajista 57 prosenttia kertoi tekevänsä kirjallisia töitä päivittäin. Kymmenen vuotta myöhemmin näin ilmoitti 97 prosenttia. Samasta raportista ilmeni, että asukkaiden kanssa kahvittelevien hoitajien määrä oli pudonnut kymmenessä vuodessa 25 prosentista viiteen prosenttiin.

”Kieli- ja tekstityöllä on keskeinen rooli sosiaali- ja terveydenhuollossa”, raportissa korostettiin varoituksenomaisesti. Hoivatyöhön käytetään se aika, mikä tekstityöstä jää. Palvelusuunnitelman tekemisestä on tullut tärkeämpää kuin itse palvelun saamisesta.

Samaan aikaan asiointia kehitetään edelleen kirjallisempaan suuntaan. Tieto on yleensä tekstimuodossa, ja se pitää osata hakea itse. Palveluja ja etuuksia saadakseen tulee pyytää lausuntoja ja lähetteitä, lähettää hakemuksia, vastata selvityspyyntöihin ja lähettää liitteitä.

Kapulakielestä tulee helposti asiointikieli. Sitä ei ole tarkoitettu alkujaan asiointikieleksi, mutta se on kieli, jota virkailijat puhuvat ja jota he parhaiten ymmärtävät. Kun samat henkilöt kirjoittavat kunnan nettisivuille tiedotteen, he huomaamatta käyttävät samaa kapulakieltä ja niin se leviää organisaation ulkopuolelle.

Ikäihmisille teksti tarkoittaa edelleen sanoja paperilla, kun nuorempi polvi on tottunut lukemaan ruudulta. Tätä havainnollistaa se, että eräässä kunnassa syrjäkylälle järjestettiin palvelulinja, joka jäi lopulta vähälle käytölle. Tarkoitus oli tuoda palveluita asukkaiden luo, mutta kun kylällä asui enimmäkseen iäkästä väkeä ja palvelulinjasta informoitiin vain netissä, tieto ei saavuttanut käyttäjiä. Onnistuneempi esimerkki viestinnästä on takuueläke. Osalle takuueläkkeeseen oikeutetuista lähetettiin kotiin tiedote ja hakuohjeet. Kotiin kannetun tiedon saaneista 95 prosenttia täytti hakemuksen, muiden kohdalla luku oli 60 prosenttia.

Vanhuus ja kielenkäyttö on tärkeä kokoelma alan tietoa. Se on uraauurtava ollessaan ensimmäinen suomenkielinen aiheesta koottu kirja. Jos se olisi yleistajuinen, antaisin sille täydet viisi tähteä. Tieteelliset artikkelit ovat kuitenkin sen verran työläitä lukea, että lukukokemuksesta annan kaksi tähteä. Kirja on suunnattu niille, joita aihe kiinnostaa työn puolesta tai muuten niin paljon, että ovat valmiita näkemään vaivan.

Elina Talvio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua