Toivosta, maailmanlopusta ja pienenpienistä eläimistä – arviossa Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin

Kuvat: Gummerus

Vuonna 2019 Israel lähetti Beresheet-luotaimen tutkimaan Kuuta. Luotain haaksirikkoutui ja törmäsi Kuuhun noin 3 000 km/h nopeudella. Luotaimen mukana oli salamatkustajia: mukaan oli lupaa kysymättä laitettu karhukaisia. Onko Kuussa nyt elämää? Karhukaiset nimittäin ovat tunnettuja sitkeydestään: on hyvä mahdollisuus, että ne ovat selvinneet törmäyksestä ja ovat nyt Kuussa kryptobioosiksi kutsutussa lepotilassa.

Karhukaiset ovat mikroskooppisen pieniä eläimiä. Isoimmat karhukaiset näkee kyllä paljaalla silmällä, mutta ei niitä eläimeksi tunnistaisi, jos ei tietäisi. Karhukaiset eivät ole mikään yksi laji, vaan kokonainen pääjakso, samalla tasolla siis kuin vaikkapa selkäjänteiset, niveljalkaiset tai nilviäiset. Erilaisia karhukaislajeja on ainakin 1 500, mutta koska ne ovat niin kovin pieniä, meillä ei oikeastaan ole kattavaa ymmärrystä lajien määrästä tai vaikkapa siitä, miten paljon karhukaisia missäkin on.

Uutinen herätti Suvi Auvisen mielenkiinnon ja niinpä tämä kirja kertoo paljon karhukaisista. Siitä, miten ne aikoinaan löydettiin, millaisia ne ovat, miten ja miksi ne selviytyvät niin äärimmäisistä olosuhteista ja miten niitä nykyään tutkitaan.

Karhukaiset löysi saksalainen pappi Johann Goeze vuonna 1733, ja Goezenkin vaiheiden selvittämisessä oli oma vaivansa. Auvinen vierailee Krakovassa karhukaissymposiumissa ilahduttamassa tutkijoita uteliaisuudellaan ja Japanissa etsimässä mystisiä jetikarhukaisia kuumista lähteistä.

Maailman viimeinen eläin (Gummerus, 2025) ei kuitenkaan ole pelkästään kirja karhukaisista, vaan laajenee tuntuvasti isommaksi. Yksi kirjan pääteemoista on pelko. Auvinen kertoo, ettei lapsena juuri pelännyt. Todellinen pelko tuli elämään vasta vuonna 2018 IPCC:n julkaistua raporttinsa, joka ”ennusti synkempää pimeyttä kuin olin koskaan ymmärtänyt pelätä. Jos minulla ei olisi ollut lasta raportin ilmestyessä, en olisi ehkä uskaltanut enää lasta hankkiakaan”. Maailmanlopun tunnelma lävistääkin kirjan ja värittää myös suhtautumista karhukaisiin: onko karhukainen sitkeydessään maailman viimeinen eläin, se mitä jäljelle jää, kun kaikki muu elämä kuolee?

Yhtenä sivujuonteena kirjan läpi kulkee Auvisen puolison sairastama masennus. Kumppanin sulkeutuminen masennuksen lasikuoren taakse avun saavuttamattomiin on raskasta. Auttaa ei voi, määräänsä enempää. Tämä osa tarinaa on onneksi selviytymistarina ja siihen kytkeytyy kirjan toivoa tuova osuus. Karhukaisissakin voi nähdä toivon rippeitä. Mielenkiintoinen ajatus on myös pienuus selviytymisen keinona. Ovatko karhukaiset pienentyneet aikojen saatossa vastauksena uhkiin, joista on selvinnyt paremmin pienikokoisena?

* *

Maailman viimeinen eläin ei ole helppo kirja. Sen lukeminen otti aikansa, pelkoa ja maailmanlopun tunnelmia oli vaikea kohdata. Mistään hyvän mielen kirjasta ei missään nimessä ole kyse; ympäristökysymyksistä ahdistuva joutuu kohtaamaan kirjan sivuilla pelkonsa.

Auvisen innostuneisuus karhukaisia kohtaan on kuitenkin tarttuvaa ja ilahduttavaa, ja kaiken tuomiopäivän julistuksen keskellä kulkeva toiveikkuuden juonne on arvokas.

Mikko Saari
@msaari

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua