Kirja-arvostelu: Loiri.-kirja on suurteos vain sivumääränsä puolesta. Vesa-Matti Loiri on erinomainen tarinankertoja, mutta hänen muistelmistaan ei selviä, mitä taiteilija itse on ajatellut tekemästään taiteesta.

Jari Tervo: Loiri. (Otava, 2019)

Loiri.-kirjan nimessä on hölmö piste. Ilmeisesti se viittaa siihen, että taiteilija Vesa-Matti Loiri, 74, on luvannut kertoa tässä muistelmateoksessa ”kaiken”. Mutta voiko kaiken uskoa? Onko kirjailija Jari Tervo, 60, liian lumoutunut kunniatehtävästään?

Loiri on erinomainen tarinankertoja. Tarinankertojilla on tapana liioitella, muokata ja värittää muistojaan. Heiltä jopa odotetaan sitä. Olisihan se tyhmää kertoa hyvä tarina joka kerta samalla tavalla.

Loiri.-kirjassa on paljon panojuttuja. Siitä tulee ensimmäisenä mieleen vanha opetus, että toiset puhuvat ja toiset tekevät.

Nuoren taiteilijan ensimmäinen kerta tapahtui puistossa. Kondomi katkesi ja ”siemensatsi katosi naisen uumeniin”. Loiri kuvitteli seuraamuksia: ”Raskaus, kamala huuto kotona, pakkoavioliitto mahdollisesti luonnevikaisen naisen kanssa joka jyystelee hetki sitten tapaamiensa poikien kanssa puistoissa.”

Puistopanon kuvaus on mitä tyypillisintä itseään hauskoina pitävien setien horinaa. Samanlaista sovinistista paskaa tihkuu Loiri.-kirjasta muuallakin. Sekä Loiri että Tervo selvästi rakastavat ”pikkutuhmuuksia”.

Jari Litmanen, Vesa-Matti Loiri ja Sauli Niinistö leirinuotiolla.

Litti, Loiri ja Sale miesten kesken leirinuotiolla. Kuva: Jaani Kivinen / Kaiho Republic

Loiri.-kirja on (vanhojen) miesten (vähintään keski-ikäisille) miehille tekemä. Se näkyy puistopanon kaltaisten tapahtumien heruttamisen ohella muun muassa siinä, että lukijoita pidetään koko ajan vähän hölmöinä – siis enemmän Räikkösestä kuin Hotakaisesta kiinnostuneina.

Tervon erityistaito on kappaleiden päättäminen täysin turhiin lauseisiin ja irrallisiin heittoihin. Rempseä kirjallinen tyyli on tuttu hänen viihderomaaneistaan.

* *

Loiri.-kirjan kansantaiteilijasta, vai peräti kansallistaiteilijasta, maalaama kuva ei ole järin mairitteleva. Monenlaisessa taiteilemisessa ja urheilemisessa Loiri on mestari, mutta muuten häntä on mahdoton ihailla.

Moni taiteilijakollega on saanut Loirin nyrkistä. Kirjassa nostetaan esiin Frederik ja Ville Virtanen, joista kumpaakaan ei pidetä erityisen kivoina kavereina. Vähintään rivien välistä saa semmoisen käsityksen, että turpiinveto on ihan ok, kunhan se tapahtuu ns. miesten kesken.

Loiri.-kirjassa tehdään iso numero siitä, että Loiri ei ole millään lailla kiinnostunut politiikasta, vaikka näytteli monissa hengeltään vasemmistolaisissa tuotannoissa. Poliittista piittaamattomuutta pidetään jopa jonkinmoisena hyveenä ja ”todellisen taiteilijuuden” osoituksena. Oikeasti siinä ei ole mitään ihailtavaa. Se on laiskuutta ja typeryyttä.

Vesa-Matti Loiri kotona lastensa kanssa.

Loiri kotioloissa. Kuva: Stina Toljander

Loirin ”hällä väliä” -asenteesta kertoo myös se, että raha-asiat eivät kiinnostaneet häntä nuorena millään lailla. Kunhan sitä oli riittävästi viikonlopun baarikierrokselle.

Seteleitä kerättiin kenkälaatikkoon, lääkekaappiin, jenkkikassiin, ties minne. Verot jäivät maksamatta. Lopulta ne lankesivat raskaimman päälle.

Kirjassa selitetään moneen kertaan, miten Loirin piti tehdä vuosikaudet valtavasti töitä selvitäkseen edes verovelkojen koroista. Välillä laskut hoituivat ajallaan, välillä eivät. Lopulta velat lankesivat takaajien maksettaviksi.

Näin kypsästi ja rakentavasti Loiri kuvasi tilannettaan Hymy-lehdessä 1970-luvun lopulla: ”Minua sananmukaisesti vituttaa, että jossakin veroviraston syövereissä istuu teryleenipelle, joka iltaisin nauraa Turhapuroille, päivisin ’harkitsee’ tälle mätkäytyksiä.”

* *

On kirjassa jotain hyvää ja kiinnostavaakin.

Monet kulttuurikuviot etenkin 1960- ja 1970-lukujen Suomessa napsuvat paikalleen Loirin ajelehtiessa paikasta ja roolista toiseen. Pojat, Lapualaisooppera, Uuno Turhapurot ja muut Spede-hupailut, Rauta-aika, Dostojevskit ja niin edelleen.

1970-luvun alusta lähtien näyttelemisen rinnalla kulki muusikkoura: jazzia, lastenmusiikkia, Eino Leinon runoihin sävellettyjä lauluja, Euroviisujen viimeinen sija, tuttuja rock- ja popklassikoita.

Loiri on tehnyt monenlaista taidetta. Osan intohimosta, osan uteliaisuudesta, osan rahasta, osan ihan muuten vaan. Minusta tuntuu, että melkein kaikki hommat on kuitenkin tehty ns. täysillä.

Vähemmän tutut tarinat esimerkiksi Loirin kiinnostuksesta esoteriaan ja hanakkuudesta huumekokeiluihin ovat mukavaa luettavaa, mutta eivät juurikaan auta ymmärtämään taiteilijan sisintä. Siinä on muutenkin yksi Loiri.-kirjan isoista ongelmista.

Loiri.-kirjasta ei selviä, mitä taiteilija itse on ajatellut tekemästään taiteesta. Tuntuu siltä, että Tervo on vain kuunnellut, kun olisi pitänyt kysyä. Miksi teit niin? Miltä se tuntui? Miten se vaikutti sinuun?

Suurteos Loiri. on vain sivumääränsä puolesta. Siinäkin olisi ollut tiivistämistä. Etenkin Loirin elämän ulkopuoliset tapahtumat, mukamas laajemman yhteiskunnallisen viitekehyksen mukaan tuovat jaksot, ovat pitkälti turhaa jorinaa.

Henkilöhakemisto tällaisessa kirjassa täytyisi tietysti olla.

Tero Alanko