Suomen kulttuurihistoria, syventävä oppimäärä – arvostelussa Juha Hurmeen Suomi

Kuva: Stefan Bremer

Juha Hurmeen Suomi on selkeää jatkoa Finlandia-palkitulle Niemelle (2017). Voisi kiteyttää niin, että Niemessä tutkaillaan niitä lähtökohtia, joista ihmisen etenkin eräässä pohjoisen kolkassa luoma kulttuuri syntyi, kun taas Suomi läpikäy tuon kulttuurin moninaisen kehityskaaren tämän hetken tietämille. Merkittävän painopisteen Hurmeen näkökulmalle kulttuurihistoriaan antaa Kalevala, joka tuntuu värittävän historiankirjojamme poikkeuksellisen lavein ranneliikkein – vaikkei aina näy selkeää syytä sille, miksi niin.

Suomi ei sinänsä ole mutkikas teos, mutta kattavuus ja verrattain vapaasti aiheiden välillä assosioiva kulkutapa tekee siitä hitaahkon nautittavan. Tietoa on niin paljon, ja muistiin merkattavia olennaisuuksia kelle tahansa kulttuurifriikille siinä määrin runsaasti, että sivujen ahnehtimiselle ei näy edes kohteliaan aikarajan puitteissa tehtävän arvion hyväksi riittävästi perusteita. Itse kirjoittajaa mukaillakseni, vaati kosolti nyljettyä ajattelua ennen kuin sain koottua nämä kappaleet lukukokemusta tyydyttävästi kuvailemaan.

Ei sillä, että näin laajaa tulkintaa edes tarvittaisiin. Oikeastaan Suomen voisi kuitata kuudella sanalla: ”looginen kokoelma vilpittömiä esseitä suomalaisesta kulttuurihistoriasta”. Looginen, koska kulttuurihistoriaakin leimaavat inhimilliset syy/seuraussuhteet, ja vielä erityisemmin sattumat, joita ilman inhimillistä logiikkaakaan ei ole. Kokoelma, koska olennaistenkin tekijöiden sekä teosten välillä joutuu tekemään valintoja.

Siksi tämä arviokin on pikemmin nippu ajatuksia, kuin sisältöä kertaava referaatti. Vilpittömiä esseitä, koska suomalaisuuden monimuotoisuus lienee tosiasiassa ainut teoksessa käsiteltyjä, lukemattomia juhlittuja tekijöitä sekä aikalaismainetta vaille jääneitä pioneereja toisiinsa yhdistävä tekijä.

* *

Hurme on nähnyt ihailtavissa määrin vaivaa tuodakseen ilmi lukuisten eri yhteyksien sekä perusteiden kautta, että täällä syntyneet luomukset ovat kautta aikain ennen kaikkea kunkin yksilön, lähiympäristön ynnä yhteisön välisen suhteen kuvajaisia. Jonkinlainen syvään juurtunut kansallistunne, jota mieluusti kuvataan etenkin suosituimpien suomalaisten kulttuuriluomusten synnyn kannalta merkittäväksi, tekijöitä yhtenevöittäväksi tekijäksi, on puolestaan leimallisesti aivan rehtiä mielikuvamarkkinointia.

Sekin on kiinnostavaa, ja antaa aivan erityisen kuvakulman käytännössä kaikkeen Kalevalan ympärillä syntyneeseen taiteeseen, mutta se typistää persoonallisuudet teosten takana. Siinä erotellaan kulttuurin suomalaisuus kulttuurista, jota ovat luoneet Suomessa eri tavoin vaikuttaneet tekijät.

Hurmeen esseiden vilpittömyys tulee parhaiten esiin juuri tässä kohtaa. Hänen kykynsä avata monimutkaisten olentojen toimintaa, tarkoituksia ja usein aiotusta päämäärästä lopulta poikenneita merkityksiä on uniikki. Teksti on rupattelevaa, mutta riittävän napakkaa, ja kiteytykset hyvin tyydyttäviä. Yksityiskohtiin ei jäädä piehtaroimaan, mutta niiden kauneudelle suodaan silti riittävästi tilaa. Se kauneus kun tahtoo mieluiten tulla esiin hieman traagistenkin ihmisten sekä heidän kommellustensa valossa.

Tätä vasten luetteloinnilta enimmäkseen säästytään – kenties loppua kohden rivien välistä erottuu vannomus, että mitään rääppiäisteosta aiheesta ei enää kannata odotella.

* *

Jos Suomea lukukokemuksena tulisi puolestaan kuvailla tasan yhdellä sanalla, paras mahdollinen olisi mielestäni ”kasvattava”. Sen lisäksi, että kirja kai yhä käsitteenä ylipäätään on oivallinen itsensä sivistämisen keino, tässä tapauksessa sivistävä sisältö on kiinnostavaa sekä viihdyttävää, ja auttaa muodostamaan rehellisen kuvan kotimaisen kulttuurihistorian vaiheista, vaikeuksista ja voitoista. Tällainen kansallistunteen pinttymien rapsuttelu voi vaatia hieman tai enemmän asetusten uudelleenjärjestelyä, mutta 2020-luvun suomalaisen soisi olevan täysin kyvykäs sellaiseen. Sitä voisi suorastaan toivoa, sillä Suomi huokuu rakkautta itse aihepiiriinsä, ei siitä heränneisiin mielikuviin.

Tämä perusajatus, tai pikemmin tekstin äärelle lukitseva tunne ohjaa lukukokemusta. Suomen äärellä tekee erityisen paljon mieli pysähtyä, sillä se kasvattaa myös lukijan omaa yksilöllistä suhdetta oman maan historiaan sekä rohkaisee suuntaamaan ajatukset niiden henkilökohtaisten tekijöiden äärelle, joista se suhde on alkujaan muodostunut. Tarkoitus ei ole piehtaroida nostalgiassa tai jäädä haahuilemaan historiaan, vaan ymmärtää, ja innostua omasta ymmärryksen tunteesta.

Oli kunkin mieltymys kulttuuriin millainen tahansa niin menetelmien kuin kulutusmuotojenkin puolesta, Juha Hurmeen Suomen olennaisin meriitti on havahduttaa sen oman mieltymyksen henkilökohtaisuuden hienouteen. Samaan syssyyn se tahtoo muistuttaa, että kaikki kulttuuriin koskevat tahot ovat välillisesti jonkinlaisessa yhteydessä toisiinsa, ja se on tunnetasolla kaikille ihmisille yhteinen asia. Siinä oudon tuntuisessa, mutta lämpöisessä valossa näkee hienommin myös sen, että kulttuuri on koko elämän pituinen kokemusmatka. Siksi uusien tai ennenkuulumattomien kulttuurin muotojen omaksuminen ei ole millään muotoa myöhäistä niin kauan, kuin mietekopassa vilisee yhtään mitä tahansa.

Siis, jos mietekoppasi kaipaa lisää positiivisesti virittynyttä, inspiroivaa tohinaa, Suomesta löytyy sille toiminnalle monta hyvää edesauttajaa.

Aleksi Leskinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua