Sortunut legokaupunki – arvostelussa Anna Elina Isoaron runoteos Tämänilmaiset

11.12.2019

Kirja-arvostelu: Hyvin harvoin runoteos nivoutuu suoraan kirjoittajan elämään. Anna Elina Isoaron Tämänilmaiset on dokumentoivaa runoutta. Kirja taltioi ja lyyrillistää järkyttävän vaiheen kirjailijan ja tämän läheisten elämässä.

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset (Aviador, 2019).

Realismi

Raskasta aihetta Anna Elina Isoaro ei käsittele surkutellen eikä tunteita vuodattaen. Hän levittää lukijan eteen arkisen elämän kuoleman jälkeisen maailman. Tämä ratkaisu ja tyylilaji synnyttää todellisuuden raadollisuutta kaikkine vivahteineen sivu sivulta vaikuttavammin.

Tunnelman realistisuutta luovat isoveljen tuhahdukset: ”Ei taas hautausmaalle, mentäis mieluummin Ikeaan!” ja ”Onneks mä en oo kuollut!”

Pettymyksen realistisena symbolina nähdään ”sortunut legokaupunki”, ”kerran rakennettu, nyt hajotettu”: ”Kypäriä ilman päätä / päitä ilman vartaloa, ranteesta irronneessa kädessä miekka”.

”Kolmen jälkeen yhä kolme”, ”Isä tiskaa kurkkupurkkeja”, ”Mummu ajaa markettiin hakemaan maljakoita”. Hautajaistunnelma mustissa vaatteissa, kun veisataan ”olet taivasta varten luotu”, isoveli vaihtaa virttä: ”PUUUUHA-PETE KAI-KEN KOR-JAA!”

Isoaro kuvaa yksityiskohtia kliinisesti valiten surun realistisen tyhjyyden, pohjattomuuden:

”54 cm ja 3970 g/ reippaat ja kituliaat mitat/ syntyvän, kuolevan mitat” ja ”lapsen arkku kuin viulukotelo”.

Osasto Riite on kalmaisen kaunis, jos näin voi ilmaista. Yksi vaikuttavimmista sivuista on:’

 

musta

mykkä maa

sanat kuin talvi-iho

lätäköitä peittää

riite

 

Yllä oleva teksti on sivun kokoinen, ja tyhjään tilaan tiputetut muutamat sanat välittävät yhdessä pysähtyneisyyden syvänhiljaisen tunnelman.

Kehtolaulut

Omaa luokkaansa ovat Tuonelaan tuutijan laulut. Niissä Anna Isoaro käyttää perinteisiä rytmikeinoja kauniisti, ja sijoitettuna realistisen tapahtumakuvausjakson jälkeen ne saavat vaikuttavuutta. En tiedä, voiko koskettavammin surua rytmillisesti kuvata. Aleksis Kiven Tuonen lehto vertautuu Elegiaan, joka päättyy:

 

Tyhjät vaunut, tyhjä kehto.

Tyhjyys. Tuska. Tuonenlehto.

 

Runo kaartuu keinuvasti kohti sivun keskiötä ja palaa jälleen rytmisesti reunaan. Tällä typografialla on luotu tyhjä tila keinuvan tekstin sisälle ja viitattu visuaalisesti kaikkeen, mikä laulussa on todettu tyhjäksi: kohtu, syli, taivas, sydän, rinta, lohtu, kieli, sanat, mieli, koti päivät, vaunut ja kehto.

Runo Tuonen tupa on hyytävänhaikea odotusruno, jossa äiti kuvaa valmisteluja uutta perheenjäsentä varten.

 

Odotimme sinua, petasimme pedin:

liinavaatteet leyhyteltiin, tuoksuviksi tuuleteltiin,

lakanat laitettiin silkistä, päänalunen pumpulista

                       mutta patja

oli tehty hietamaasta, sannasta ja sammalesta,

välly mustasta mullasta, ruohonkorsista peitto.

 

Mise en Abyme on kirjoitettu ”Elämää vai sanoisimmeko pikemmin kuolemaa nähneelle sopraanolle ja lapsikuorolle”.

Sarjaa jatkavat julmankaunis Kohtuuton laulu ja ikävän tuudittama Äidin laulu veikolle – itkuvirren tapaan.

Matkalla mukana

Osastossa Loska kuvataan päiviä menetyksen jälkeen proosarunotyylillä. Siinä on realismia, tyhjyyttä, ikävää ja vihanpurkauksia, kuten elämän arjessa. Matkataan jouluksi pohjoiseen:

 

Isä avaa autoradion. Jenni Vartiainen laulaa: ”Surua kyynelin kastella täytyy”.

Isä vaihtaa kanavaa. Iltahartaus Ylen ykkösellä, Neitsyt Maria synnyttämässä seimeen. Äiti paiskaa berliininmunkit auton ikkunasta.

Isoveli vollottaa ja potkii äidin selkänojaa.

 

Risteilyllä Suru on rannaton.

Iltasatuja tyhjän vuoteen äärellä sisältää viitteitä tuttuihin vanhoihin satuihin, Lumikkiin, Hannuun ja Kerttuun, Tuhkimoon, Kultakutriin, Punahilkkaan ja Kolmeen pukkiin. Jakso alkaa näin:

 

Elämä on satu on runo on porsas

         jolle voi syöttää ämpäreittäin iloa

         kukkuraisen kaukalollisen surua

         ja niistä se kasvaa, kaikesta ahmimastaan

 

Teksteissä sadut sisentyvät nykyhetkeen, kommentoivat surua ja mielialoja laajemmin. Tai sitten nykyaika kommentoi satuja, vuorovaikutusta molempiin suuntiin.

Terminen kevät ja pikkusisko

Jonkinlainen toipumisjakso kuluu keväänä, pyrkimys päästä pahimman yli pakollisten arkirutiinien ja ammattiauttajan luona. On neuvojia, ystävien apua, mutta mieli ei unohda sisällään kantanutta, jota ei ole. Kaikkialla näkyy muistutuksia hänestä, jota ei ole! Hän jota ei ole on kaikkialla!

”Sinua, sinua ajattelen, tahrattomuuttasi.”

Kun pikkusisko syntyy ja kasvaa kuolematta:

 

hänen nimeään ei kaiverreta graniittiin,

se tussataan tarhatossujen pohjaan.

Kammataan tukka saparoille,

aamunharmaan kenkämeren kaltaalle mahtuu

lapsen tukan tuntu

ja kaiho keinuvan laivamme kajuuttaan.

 

Tämänilmaiset on kaunis, harvinaisen realistinen runoteos. Sen tunneherkkyys on saavutettu konkreettisten havaintojen ja niihin liittyvien tuntemusta kautta. Vaikutus lukijaan on järkytyksen ja empatian sekainen, herkistävä, inhimillistävä. Teos voi toimia myös terapeuttisesti.

Runollinen kertomus todellisuudesta on syntynyt, siitä jota ei ole. Landet som icke är.

Erkki Kiviniemi

Pin It on Pinterest

Share This