Kirja-arvostelu: Saksalainen yhteiskuntatieteilijä ja historian professori Philipp Ther kuvaa Euroopan historiaa ja uutta talousjärjestystä vuoden 1989 tapahtumien jälkeen.

Philipp Ther: Euroopan historia vuodesta 1989 – Uusi talousjärjestys. 440 sivua. Suomentanut Päivi Malinen. Vastapaino 2019.

Berliinin muurin murtumisesta tuli marraskuussa 2019 kuluneeksi 30 vuotta, joten ajankohta Philipp Therin Euroopan historia vuodesta 1989 -kirjan julkaisemiselle on hyvä. Kolmekymmentä vuotta sitten Neuvostoliiton tukemat kommunistiset hallinnot romahtivat nopeasti, yksi toisensa jälkeen, ja pian myös Neuvostoliitto katosi poliittiselta kartalta.

Kansalaisten laajat protestit johtivat vanhan poliittisen järjestelmän syrjäyttämiseen enimmäkseen ilman väkivaltaa. Poikkeuksiakin oli: Vilnan televisiotornin luona alkuvuodesta 1991 toistakymmentä liettualaista kuoli venäläisten OMON-joukkojen tulituksessa, Romaniassa entinen hallitsijapari Nicolae ja Elena Ceaușescu teloitettiin joulukuussa 1989 ja Jugoslaviassa ajauduttiin verisiin hajoamissotiin. Aiemmin Neuvostoliittoon kuulunut Ukraina on viime vuodet ollut sotatilassa.

Monessa maassa valta kuitenkin vaihtui ilman verenvuodatusta. Malliesimerkkinä on pidetty tiukasta kommunistihallinnostaan tunnettua Tshekkoslovakiaa, jossa Václav Havelin kaltaisten intellektuellinen johtamaa muutosta alettiin kutsua ”samettivallankumoukseksi”. Tosin pian Tshekkoslovakiakin lakkasi olemasta, kun Tshekki ja Slovakia vuonna 1993 erkanivat rauhanomaisesti omiksi valtioikseen.

Sittemmin entisten itäblokin maiden poliittinen ja taloudellinen kehitys on saanut monenlaisia piirteitä. Perinteistä eurooppalaista demokratiakäsitystä on koeteltu erityisesti Viktor Orbánin itsevaltaisesti hallitsemassa Unkarissa, mutta myös Puolassa Laki ja oikeus -puolue on puuttunut muun muassa oikeuslaitoksen riippumattomuuteen.

Kuten Philipp Ther kirjassaan useaan otteeseen toteaa, historia ei loppunutkaan kapitalismin voittoon kommunismista, vaikka esimerkiksi amerikkalainen filosofi Frances Fukuyama niin ehti vuonna 1992 julkaistussa kirjassaan väittää. Muurien murtuminen aiheutti hetkellisen euforian, joka on sittemmin kovasti hiipunut.

* *

Philipp Ther (s. 1967) on saksalainen yhteiskuntatieteilijä, joka tällä hetkellä toimii historian professorina Wienin yliopistossa. Hänen ajattelunsa kannalta on merkittävää, että hän on työskennellyt ja oleskellut pitkähköjä aikoja Puolassa ja Ukrainassa sekä Frankfurt an der Oderissa, joka on kaupunki Puolan ja entisen DDR:n rajalla.

Therin kiinnostus itäiseen Eurooppaan heräsi jo lapsena, perheen kanssa rautaesiripun taakse tehdyillä autoilumatkoilla. Ystävyyssuhteita alkoi syntyä ja Prahassa asui myös sukulaisia.

Nämä henkilökohtaiset kokemukset näkyvät myös kirjassa niin hyvässä kuin vähän pahassakin. Entisten sosialistimaiden tuntemus tuo Therin tekstiin elävyyttä ja inhimillisyyttä, mutta toisaalta paikoin myös mutu-päätelmiä, joita ei välttämättä perustella kovin vakuuttavasti. Johtuiko esimerkiksi aiemmin rutiköyhän Puolan varsin ripeä taloudellinen nousu vallankumouksen jälkeen siitä, että monilla maan kansalaisilla oli ollut mahdollisuus työskennellä länsimaissa ja tehdä siinä sivussa bisnestä muun muassa mustan pörssin kaupalla? Voi olla, mutta todistelu tahtoo silti jäädä näppituntuman tasolle.

Varsovasta on tullut itäisen Euroopan uuden kapitalismin näyteikkuna, jossa uudet pilvenpiirtäjät jättävät jo varjoonsa neuvostohenkisen, aiemmin kaupunkikuvaa hallinneen Kulttuurin ja tieteen palatsin. Kuva: Wiki Commons

Itäblokin romahdettua muutosta vaatineiden aktivistien ajatukset unohdettiin tai sivuutettiin nopeasti. Ther palauttaa mieleen, että useimmat Prahan ja Leipzigin kaltaisten kaupunkien mielenosoittajista eivät niinkään vaatineet pikaista siirtymistä kapitalismiin, vaan he toivoivat lisää demokratiaa ja vapauksia kuten oikeutta matkustaa.

Jonkinlainen paranneltu sosialismi olisi kelvannut monille, mutta sellaista järjestelmää ei syntynyt mihinkään. Therin mukaan tähän vaikutti muun muassa se, että sosialistimaiden pyrkimykset uudistaa talouttaan järjestelmänsä puitteissa olivat aiemmin epäonnistuneet pahasti.

Ther sanookin, että vuoden 1989 jälkeen läntiset arvot siirrettiin lähes sellaisinaan entisiin kommunistisiin (tai valtiososialistisiin) maihin. Erityisen dramaattiselta tämän on täytynyt tuntua Itä-Saksassa. Saksojen sanottiin yhdistyneen, mutta käytännössä entisen DDR:n viisi osavaltiota liitettiin vanhaan Saksan liittotasavaltaan. Samalla huomattava osa itäpuolen teollisuudesta ajettiin alas, runsaasti omaisuutta palautettiin sotaa edeltäneen ajan omistajille ja läntiset yritykset valtasivat markkinat.

Toisaalta entisen DDR:n asukkaat olivat kohtalotovereitaan paremmassa asemassa parissakin mielessä. Ensinnäkin läntisen saksan työmarkkinat olivat heille avoinna, ja toisaalta vahvassa länsivaluutassa maksetut, melko avokätiset sosiaalituet helpottivat rajun murroksen keskelle joutuneiden ”ossien” selviytymistä. Silti Saksan itäiset osat ovat taloudellisilla mittareilla edelleen länsipuolta selvästi jäljessä.

* *

Therin kirjan alaotsikko on Uusi talousjärjestys, ja teoksen keskeinen teema onkin uusliberalismin eli niin sanotun Washingtonin konsensuksen oppien soveltaminen entisissä sosialistimaissa. Washingtonin konsensus pohjautuu muun muassa Milton Friedmanin oppeihin ja se sai merkittävän aseman Ronald Reaganin presidenttikaudella. Kyseessä ovat talousvaikeuksissa oleville maille tarjotut ankarat lääkkeet, jotka ovat tulleet viime vuosikymmeninä tutuiksi myös vanhojen EU-maiden, kuten Kreikan ja Portugalin kohdalla: tiukka budjettikuri, valtion omaisuuden yksityistäminen, (raha)markkinoiden vapauttaminen, yksityisomaisuuden suoja ja niin edelleen.

Ther kuitenkin korostaa, ettei hän halua kirjansa myötä liittyä yksioikoisesti uusliberalismin arvostelijoiden kasvavaan joukkoon. Kriittinen hän kyllä on, mutta näkee, että friedmanilaisia oppeja on toteutettu monin eri tavoin ja myös tulokset ovat vaihdelleet.

Mielenkiintoinen Therin kuvaama esimerkki on Tshekin päämisteriksi vuonna 1992 noussut oikeistopoliitikko Václav Klaus, joka erityisesti ulkomailla puhuessaan esiintyi uusliberalismin mallioppilaana. Therin mukaan Klaus oli kuitenkin käytännön politiikassaan pragmaatikko, joka muun muassa pitkitti tarkoituksella valtionyhtiöiden yksityistämistä ja piti vuokralaisten suojan vahvana. Tämä oli uusliberalismin oppien vastaista, mutta näin toimien työllisyys ja ostovoima eivät päässeet romahtamaan.

Puolassa aloitettiin vuonna 1989 talouden shokkihoito Leszek Balcerowiczin ja länsimaisten konsulttien johdolla, mutta aivan puhdasoppisesti ei sielläkään menty, vaan esimerkiksi telakoiden lakkautuksia tai myyntiä polkuhintaan viivytettiin. Sittemmin etenkin Varsova nousi uuden kapitalismin näyteikkunaksi, mutta kuten useissa muissakin entisissä sosialistimaissa, alueelliset erot ovat kasvaneet.

Uusliberalistisen politiikan vauhdilla jopa kilpailtiin, ja jos hyvin kävi, pienikin maa saattoi saada kunniamaininnan ”uusliberalismin pää-äänenkannattajan”, The Economist -lehden nousevien talouksien ranking-listalla. Hyvästä maineesta oli apua, kun taisteltiin kansainvälisten sijoittajien rahoista.

Tällä saralla kunnostautuivat erityisesti Baltian maat, joista tiikerivaltioinakin puhuttiin: otettiin tasavero käyttöön, leikattiin ennestäänkin niukkoja sosiaalitukia ja saatiin kiitokseksi ulkomaista rahoitusta.

2000-luvun alkupuolella uusliberalistinen projekti näytti ongelmistaan huolimatta tuottavan vanhoissa sosialistimaissa kohtalaista tulosta ja yksityistämistä oltiin laajentamassa peruspalveluihin asti. Vuoden 2008 finanssikriisi kuitenkin romahdutti monet suunnitelmat.

Räikeä esimerkki on Latvia, jossa talouskriisi ratkaistiin rajulla tavalla. Therin mukaan maa käyttäytyi kuin se olisi jo kuulunut euroalueeseen, eikä devalvoinut valuuttaansa. Sen sijaan tehtiin sisäinen devalvaatio: julkishallinnon palkkoja laskettiin, eläkkeitä leikattiin, kouluja suljettiin ja sairaalat tekivät vain elintärkeitä toimenpiteitä. Tuloksena Latvian talouden suorituskyky laski 18 prosenttia vuonna 2009 ja väestö väheni yhdeksällä prosentilla vuoteen 2011 mennessä. Lukujen perusteella voi päätellä, että ankaran politiikan inhimillinen hinta oli kova.

Vuoden 2008 jälkeen radikaali uusliberalistinen projekti pysähtyi tai ainakin hidastui entisissä itäblokin maissa, ja esimerkiksi Slovakia luopui tasaverosta. Ther kuitenkin muistuttaa, että 1990-luvun jälkeen uusliberalistinen ajattelu valtasi alaa läntisessä Euroopassa eli tavallaan idässä noudatettuja arvoja tuotiin nyt myös vanhoihin EU-maihin.

* *

Britanniassa Margaret Thatcher oli uusliberalismin näkyvä airut, mutta esimerkiksi Saksassa uudistuksista ei aluksi innostuttu. Mieli kuitenkin alkoi Saksassa muuttua osin siksi, että DDR:n integroiminen läntiseen järjestelmään tuli erittäin kalliiksi.

On kiinnostavaa, että Saksassa perinteisiin nähden erittäin radikaalit, niin sanotut Hartz-lait saattoi 2000-luvulla voimaan punavihreä hallitus liittokansleri Gerhard Schröderin johdolla. Erityisesti Hartz IV -laki oli Therin mukaan merkittävä isku hyvinvointivaltion ytimeen. Uuden lain myötä käytäntö muuttui sellaiseksi, että esimerkiksi vuosikymmeniä työttömyysvakuutusta maksanut ihminen saattaa työttömäksi jäätyään jäädä ilman korvausta siihen asti, kunnes hän on luopunut lähes kaikesta omaisuudestaan. Kuten Ther toteaa, tämä merkitsee todellista köyhtymistä ja heijastuu koko yhteiskuntaan.

Vastaava sosiaalidemokraattisten puolueiden siirtyminen uusliberalistisille linjoille näkyi muuallakin, erityisesti Britanniassa Tony Blairin ja jopa Suomessa Paavo Lipposen talouspoliittisissa näkemyksissä. Jos haluaa tutustua uusliberalistiseen kehitykseen sosiaalidemokraattien johtamassa Ruotsissa, kannattaa lukea Göran Therbornin kirja Kadotettu kansankoti – Kuinka pääoma nappasi Ruotsin (Vastapaino 2019). Kirjan nimi paljastaa näkökulman.

Kirjansa lopussa Ther arvelee, että Washingtonin konsensuksen ja uusliberalismin kultakausi on tällä erää ohi. Mihin sitten ollaan menossa? Sitä Ther ei varsinaisesti lähde ennustamaan.

Yksi viesti on kuitenkin selvä: kaikista puutteistaan huolimatta EU:sta on pelkästään taloudellisessa mielessä ollut valtavasti hyötyä erityisesti ns. uusille jäsenvaltioille. Jos vaikkapa ihailee turistina itäisten pikkukaupunkien kauniiksi kunnostettuja keskustoreja, kannattaa lähettää muutama lämmin ajatus EU:n suuntaan. Paikalliset oikeistonationalistit eivät Brysselille kiitosta jakele.

Päivi Malisen suomennos vaikuttaa ensiluokkaiselta, mutta mustavalkoiset tilastokäppyrät ovat lähes lukukelvottomia.

Erik Ahonen