Säeromaani löytää erilaisuudesta vahvuuden – arviossa Stefanie Tuurnan Maamaa

Kuvat: Otava / Niclas Mäkelä

Akira polkee ja puhuu. Puhe on kuin räppiä. Polkupyörä, Kurukuri vastailee kilahduksin. Poika nauhoittaa puhettaan, kun ei uskalla eikä osaa puhua ihmisten kanssa.

”Mun pyörä on ainoo
jolle voin
puhua.

 

Ainoo maailmassa.
Oon nimittäin ä
än
än
änkyttäjä,
t
t
to to
toivoton tapaus.”

Ensimmäistä vuotta lukiota käyvä, 16-vuotias Akira on muutenkin erilainen. Hän puoliksi japanilainen ja myös siksi luokan häiriköiden silmätikku. Kiusaaminen on rankkaa, eivätkä Oscar ja hänen jengiläisensä jätä muitakaan luokkalaisia, saatikka opettajia rauhaan.

Oscar ja hänen matkijansa ovat ottaneet mallia kauempaa. ”Klassinen Andrew Tate -kommentti”, Akira tuumaa johonkin Oscarin naisia halventavaan puheeseen.

Stefanie Tuurnan Maamaa (Otava, 2025) on erilainen nuortenkirja. Säeromaanin tavoin etenevä kirja seuraa Akiran ajatuksia ja kertomusta siitä, mitä hänelle tapahtuu. Äänitteet ovat eräänlaista tajunnanvirtaa, josta Akiran ja hänen vanhempiensa tarina nousee vähitellen esiin.

Vanhemmat ovat eronneet, isä on paljon työmatkoilla ja äiti on masennuksen takia poissa ainakin jonkin aikaa. Akira on siis paljon yksin – seurana Helkama Kulkuri, jonka pieni sukulaistyttö lausui japanilaisittain Kurukuri.

Tuurna on sirotellut kirjaan paljon viittauksia japanilaiseen kulttuuriin. Monet niistä ovat ehkä mangan ja animen harrastajille tuttuja. Silmätön daruma-nukke on yksi perinteinen esine, jolla on tarinan kannalta erityistä merkitystä. Akira sai sen japanilaisilta isovanhemmiltaan lahjaksi pienenä, ja hän uskoo, että siinä asuva henki on jotenkin saanut hänet valtaansa. Magia muuttuu kylläkin Akiran tarinassa voitoksi.

* *

Elokuvista pitävä ja oman elokuvan tekemisestä haaveileva Akira saa vähitellen tukea parilta luokkatoverilta, Signeltä ja Leolta. Vaikka Akira kohtaa rankkoja asioita, alkaa elämässä näkyä myös valoa.

On vähän niin kuin Akira olisi korjattu kintsuge-kuppi. Kun kuppi menee rikki, liimaan sirotetaan korjattaessa kultapölyä, niin kupista tulee arvokkaampi kuin se ehjänä olikaan. Kun maailma murjoi, Akira mietti:

”Harmi vaan, ettei ihmisiä voikko
koko
korjata
samaan tyyliin.

 

Muuten mä olisin iha
raitojen peitossa.”

Ehkäpä korjaaminen kuitenkin onnistui. Maamaa, ihan ok, voi todeta lopuksi. Kirja antaa toivoa selviytymisestä.

* *

Tuurnan kirja on nuortenkirjaksi paksu, liki 400 sivua. Se on kuitenkin nopealukuinen, sillä kirja on tavallaan litteroitua puhetta, ja tuntuu kuin räppiä kuuntelisi. Nuorille tällainen tapa puhua on tuttua, eikä heidän tarvitse etsiä sanojen merkityksiä netistä niin kuin vanhemman lukijan.

On annettava Tuurnalle tunnustusta myös siitä, että kirja ehkä auttaa ymmärtämään, että joillekin puhuminen voi esimerkiksi puhevian vuoksi olla vaikeaa. Toivottavasti teini-ikäiset lukijat, etenkin pojat, löytävät Akiran tarinan.

Maamaa on vuonna 1988 syntyneen Stefanie Tuurnan esikoisteos. Hän on koulutukseltaan muusikko ja säveltäjä, joten Akiran puheen rytmi on ilmeisesti senkin vuoksi hyvin luontevaa. Tuurna ei itse änkytä eikä Japanin tuntija, mutta hän on oivallisesti käyttänyt asiantuntijoita apuna, joten kirja on uskottava ja aito.

Marjatta Honkasalo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua