Runoelma joesta, josta valaan laulu katosi – arviossa Niillas Holmbergin Naarattu

Kuvat: Gummerus / Lada Suomenrinne

Niillas Holmbergin Naarattu (Gummerus, 2025) on runoelma joesta, joka on vaarassa kelottua, sekä ihmisestä, joka on vaarassa jäykistyä ja yksipuolistua joen muutoksen seurauksena.

Utsjokelaiset juuret sitovat Holmbergin voimakkaasti Teno-jokeen. Hän on osoittanut mieltä perinteisen lohenkalastuksen puolesta. Hän kirjaa teoksessaan lohen puuttumisen aiheuttamia tuntemuksia, ja kertaa kokonaista kulttuuria, joka kalastuspolkujen nurmettuessa on vaarassa unohtua.

Kirjan kannessa on maisema, joka on yhdistelmä jokea, merta ja kenties järveäkin. Ne ovat tarinan pääosan esittäjät. Sanaleikki naaras-sukupuoleen esiintyy ohimennen yleisemmän, ruumiin etsintään viittaavan naarata-verbin rinnalla. On kyse etsimisestä, löytämisen toivosta ja epätoivosta. Tenon lohta ei löydy, vaikka miten naaraisi.

Teos jakautuu viidenneksiin. Jokaisen viidenneksen lopuksi luetaan runollinen merkintä uudismökin vieraskirjasta. Aikatasoissa kuljetaan Vanhan Polven, lähimenneisyyden ja nykyajan välillä. Voimakas jakolinja kulkee kalastaja- ja maanviljelyskulttuurin, saamelaisen tajunnan ja valtaväestön ymmärrysyritysten välillä.

Järvessä vedet seisovat

Joen merkitykset ovat jatkuvassa vaarassa, sillä joen määrittelijöitä eivät ole vain sen varrella asuvat, vaan myös luusuan eli joen alkukohdan takana asuvat järveläiset. Liikkuvuuteen tottuneet jokivarsiasukkaat katsovat heitä oudoksuen. 

Ensimmäinen viidennes esittelee joen, piirtää esiin valaan ja järven. Taskunkääntäjät ovat niitä, jotka lähtevät rohkeasti etsimään valaan laulua. Taskuista liukenee veteen myös jotain vaikeasti sanallistettavaa, kenties perimätietoa, ehkä varovaisuutta. Valaat jäävät vielä hyvin kaukaisiksi, jotenkin maisemaa ja tajuntaa luoviksi olennoiksi.

Toinen viidennes valaisee, että Dow’lé on termi tai henkilö, johon valaan laulu liittyy. Taskunkääntäjän vene käännetään rohkeasti kohti nielua. Nämä seikkailijat huutavat valaanlaulun kuultuaan: Jumalten vaate!

Keksittiin kangaspuut, äidit alkoivat kutoa raanuja. Raanupuiden puomivipua väännettiin ja valaanlaulu kävi räppänästä peremmälle. Kuunteleminen tarkoitti käsin koettamista. Rukinratas pyöri, elo palasi. Merellinen sanasto seurasi mukana: kun karstataan, sanotaan: haaksi, vuoksi, haaksi, vuoksi. Arki ja pyhä saavat merkityksensä luonnosta, kasveista. Pyhää indigoa ostetaan järveläisiltä.

Synnyt syvät ja syntilista

Kolmas viidennes keskittyy asumiseen joen varrella. Joki ottaa milloin rengin, milloin lapsen. Talon mailla joessa on laakea kivi, johon synnyttävä äiti saatettiin makaamaan. Runoilija kysyy: montako talonpaikkaa on valittu syntypaaden mukaan? Kun lapsi syntyy, läsnäolijoiden päällä ei saanut olla mitään matkaan viittaavaa. Pesuvesi viskattiin metsän puolelle pirttiä, ei jokeen. Kapalona toimi tumma raanu, mutta myös monet kapaloitiin valkeisiin, kuolemaan.

Neljäs viidennes alkaa ihmettelyllä: miksi poron sarvet ovat aina kolme, seitsemän tai yhdeksän, keskellä yksi, johon ihminen takertuu. Järveläisten syntilista kasvaa: he ovat heittäneet taudit aina luusuaan, ”tänne meidän helmoihimme”. Kalasta lohkaistaan kymmenys, mutta mistä hyvästä? Miltä järveläiset meitä suojelevat? Ilma on piloille ajettu, sanoo Vanha Polvi. Joki on mennyt ruvelle jo, ja Kade viuhtoo niskalla.

Jokivarsien asukas menee sinnikkäästi kalaan ollakseen joki, ollakseen, varmistaakseen, mennäkseen varmaan. Runoilija palaa miettimään, mistä näitä sanoja nousee, mistä Haaksi, Vuoksi. Mistä tämä suolainen merkitys. ”Meri, voisi joku kysyä, mutta manner.”

Halveksunta järveläisiä kohtaan kasvaa: he ovat ne maittenmyyjät, ”jotka elätte vierellämme, luusuanpudottamissa, polvesta polveen”. Kun lapsi kysyy, mitä eroa on valaanlaululla ja lohella, Äiti väistää. Hän kehottaa kysymään siltä, joka ne toisistaan erotti.

Hopea ei löydä kotiin

Viimeinen viidennes alkaa Vanhan Polven viisaudella: hopea joen pohjalla synnyttää valaanlaulun jokeen. Mutta entä jos hopea ei enää muista kotiin, missä me olemme?

Ollaan Joen sanattomuuden keskellä. Tänään sen mykkyydessä puhuu toinen. Ne riistävät vuomaamme ”hoitokeinoillamme”. Joki kelottuu.

Nykyaikaan palaten runoilija kertoo, miten ”odotamme hopean nousua jo seitsemättä suvea, itseämme odottaen. Me emme enää nouse, eikä Vanha Polvi enää puhu.”

Vasta runoelman viime viidenneksen aikana kiertoilmaukset heitetään sikseen ja sanotaan siekailematta, että lohi. ”Miksi emme sanoisi: Me odotamme nousulohta. Miksi verhota jotain tänä iltana, jona tarvittiin nopeita toimenpideitä?”

Tietyt sanat naaraavat niin syvältä, että ne on pidettävä kädenmitan päässä, sanoisi Vanha Polvi. Ennen kolmiääninen laakso on murtumassa, kieli uurtuu toiseen asemaan. Ja kun valaanlaulu eli lohi ei enää nouse, seuraa yksinäisyys.

Optimismin pisara roikkuu ohuessa seitissä: ”Palaa lohi taikka ei palaa, joki on yhä joessa, kaikki tämä vuo.”

Niillas Holmbergille joen kelottuminen tarkoittaa jähmettymistä, joelle johtavien polkujen umpeutumista, sanattomuutta. Viimeisen ryijyn, tai kuten runoilija sanoo, ensimmäisestä edellisen, kudonta alkaa. Hän kuvaa, miten pian laskemme viimeiset langanpätkät jokeen, emme ole muistavinamme solmuja, sukkulan tanssia tai sitä, miksi raanun kudelman piti risteillä juuri tietyllä tavalla.

Kun Vanhan Polven sanomaa ei naaraamallakaan tavoiteta, joen rikkaat merkitykset kapenevat ja katoavat.

Tiina Nyrhinen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua