Runeberg-palkinto meni vietnamilaisen maahanmuuttajaperheen hienovaraiselle kuvaukselle – arviossa Quynh Tranin Varjo ja viileys

Kuvat: Kevin Chang / Teos & Förlaget

Maamme maahanmuuttajataustaiseen kirjallisuuteen on ilmestynyt uusi ääni, Quynh Tran (s. 1989). Hänen esikoisteoksensa Varjo ja viileys (Teos & Förlaget, 2021) palkittiin Runebergin kirjallisuuspalkinnolla.

On joku määrittelemätön viime vuosituhannen vuosi, määrittelemättömässä Suomen rannikkokaupungissa. Sinne on äskettäin saapunut vietnamilaisperhe, äiti ja kaksi poikaa. He yrittävät pärjätä eteenpäin uudessa, vähän vielä oudossa maassa, josta eivät kaikkea ymmärrä.

Quynh Tranin romaanissa on epäilemättä omaelämäkerrallisia aineksia. Hän varttui Pietarsaaressa, jossa oppi ruotsin kielen. Varjon ja viileyden hän kirjoitti ruotsiksi (ansiokas suomennos on Outi Mennan). Nykyään kirjailija asuu Malmössa.

Varjon ja viileyden perhetarina ei kuitenkaan ole suoraviivainen perhekronikka tai nuoren miehen kasvutarina. Tapahtumat nähdään nuoremman veljen, pienen pojan silmin. Hän näkee omasta perspektiivistään muut ihmiset ja ympäristön.

Kerronnan aikajana on elliptinen, jokaisessa luvussa mennään jonkun verran eteenpäin – kuukausi, joskus vuosikin – ja välillä palataan taaksepäin kerraten.

* *

Perheen äiti, Má, harjoittaa monenlaista elinkeinoa pesulasta videovuokraukseen elättääkseen yksinhuoltajana lapsensa. Alussa perheen apuna on sosiaalityöntekijä Gunnel. Perheen parissa pyörii myös elokuvahullu Tei-Tei-täti, kenties oikea täti tai muuten läheiseksi mielletty. Gunnelin esiteltyä perheelle supisuomalaista harrastusta eli mustikanpoimintaa Tei-Tei keksii sen olevan hyvä rahantienaamiskeino. Perhe kulkee viikkotolkulla metsissä ja nukkuu autossa, paitsi Tei-Tei, joka poimii marjoja yölläkin.

Tai niin kertoja, pikkuveli, tapahtumat kuvaa. Itse hän ei ollut mukana marjoja poimimassa vaan asui tuttavien hoivissa. Hänen kuvauksensa marjareissusta on osin kuulopuhetta, osin omaa fantasiaa, johon sekaantuu huoli perheestä. Näissä mielikuvissa suomalaisessa näreikössä voi hiipiä aasialainen leopardi.

Pikkuveljen suuri kiinnostuksen kohde on kapinallinen isoveli Hieu, täysi vastakohta hikipinkona koulua suorittavalle pikkupojalle. Teini-ikäinen Hieu on aikuisten käytöksestä ja puheista päätellen joutunut vaikeuksiin yrittäessään lähestyä tyttöjä. Virkavaltakin on joutunut puuttumaan asioihin. Tarkkaan ei asiantilaa lukijalle selitetä, eikä häpeällisestä asiasta perheen kesken puhuta.

* *

Yksi Varjon ja viileyden viehättäviä piirteitä onkin toden, kuvitellun ja kapeasta pienen lapsen näkökulmasta todistetun sekoitus. Lukija voi itse päätellä loput. Quynh Tranin tapa kirjoittaa eroaa tässä selkeästi maamme realistisesta kirjallisuusperinteestä ja pohjautuu enemmän modernistisiin kerrontatapoihin; viitekehys on lähempänä ranskalaista kirjallisuutta kuin Päätaloa.

Elokuvan puolella Varjon ja viileyden näkökulmassa on hieman Tarkovskin tuulessa liehahtavaa verhoa tai taiwanilaisen Hou Hsiao-hsienin elliptistä, rajattua näkökulmaa ympäristön ja yhteiskunnan menoon.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua