Kuva: Hertta Kustannus
KIRJAT | Jacqueline Harpmanin romaani on vavahduttava ja mestarillinen dystopiateos inhimillisyydestä.
”Vaikka loppu on tiedossa ensisivuilta asti, ei kirjaa helpolla laske käsistään.”
ARVOSTELU
Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä
- Suomentanut Nana Sironen.
- Hertta Kustannus, 2025.
- 221 sivua.
Mitä jos et olisi ikinä nähnyt taivasta? Jos et tietäisi mitä portaat ovat, tai miltä virtaava vesi näyttää? Entä jos et olisi ikinä voinut koskettaa toista ihmistä?
Olisitko silloin edes ihminen itse?
* *
Belgialaisen Jacqueline Harpmanin (1929–2012) romaani En ole koskaan tuntenut miehiä julkaistiin ensi kertaa vuonna 1995, ja englanninnos seurasi 1997. Kirjaa on verrattu Margaret Atwoodin Orjattaresi-teokseen (Handmaid’s Tale), ymmärrettävästi: molemmat ovat dystooppisia scifitarinoita, joissa sukupuolella on merkitystä. Harpmanin teos on kuitenkin voimakas ja puhutteleva lukukokemus itsessäänkin. Vaikka loppu on tiedossa ensisivuilta asti, ei kirjaa helpolla laske käsistään.
Ei ole mikään ihme, että kirja on noussut uuteen suosioon kirja somen ja erityisesti TikTokin myötä. Tämä on luultavasti innostanut myös laadukkaasta scifistä tunnettua Hertta Kustannusta julkaisemaan kirjan suomeksi. Päätöksestä on helppo olla kiitollinen. Niin kutsutun ”vakavasti otettavan kirjallisuuden” ystävien keskuudessa TikTok-kirjoilla voi olla huono maine, mutta Harpmanin timanttista teosta ei kannata ohittaa.
En ole koskaan tuntenut miehiä on pysäyttävä lukukokemus. Dystooppinen scifikirja sijoittuu häkkiin, jossa asustaa 39 naista ja yksi tyttö, tarinan kertoja. Tyttö on muista erilainen, hän ei muista aikaa ennen häkkiä, vaikka se aika on ollut. Naiset muistavat heillä olleen perheitä, lapsia, töitä – ja miehiä.
Nyt ainoat miehet naisten elämässä ovat häkin vartijat, jotka eivät ikinä puhu mitään, tarkkaillen naisia jatkuvasti. Piiloon ei saa mennä tai toista koskettaa, silloin vartijan ruoska läimähtää häkin kaltereiden välistä.
Naiset eivät tiedä, miksi he ovat vankeina tai missä, ja elämä on yksitoikkoista rutiinia. Vankeutensa kestoksi he arvioivat 12 vuotta, sen verran tyttö tuntuu kasvaneen. Mutta kun tyttö alkaa laskea, naiset saavat ajan takaisin: hän laskee sydämenlyöntejään, joiden kautta hän saa hahmotettua aikaa – minuutti, tunti, päivä kerrallaan.
”Minun nuori, tasaisesti lyövä sydämeni, nuoren tytön sydän, oli palauttanut meille kaltereiden takana oman alueen, olimme perustaneet vapauden vyöhykkeen.”
Eräänä päivänä ruuanjakelun aikaan soi hälytyssireeni. Miesvartijat juoksevat pois, jättäen avaimen lukkoon. Ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen naiset pääsevät häkkinsä ulkopuolelle. Heille avautuu vieras maailmaa, jota kukaan heistä ei tunnista, eikä mitään elonmerkkejä ole näkyvissä.
* *
Harpman kirjoitti romaaninsa taidokkaan tyynesti ja vähäeleisesti, ja Nana Sirosen suomennos tekee tyylille oikeutta. Tytön kertojanääni on lähes epäluonnollisen tunteeton puhuessaan muista naisista, jotka ovat ainoat hänen tuntemansa ihmiset. Hän ei pidä kosketuksesta eikä itke muiden kuollessa, eikä hän koe ymmärtävänsä rakkautta. Kysymys ihmisyydestä onkin yksi romaanin keskeisiä teemoja.
”Minulta taatusti puuttuu kokemuksia, joiden ansiosta tullaan täydeksi ihmisolennoksi.”
Täysin tunteeton tyttö ei kuitenkaan ole. Hän tuntee vihaa, uteliaisuutta, turhautumista, iloa – ja vaikka hän ei tunnista tuntemaansa rakkautta, on hän kiintynyt muihin naisiin. Oikeastaan ainoa tunne, joka häneltä vaikuttaa todella puuttuvan, on pelko. Ja mitä pelättävää olisikaan maailmassa, jossa olet täysin yksin? Kukaan ei voi satuttaa sinua.
* *
Romaanin loppuratkaisu ei yllätä: jos se olisikin alkusivuilla mennyt ohi, sen voi lukea sivujen edetessä väliin suoraan, väliin rivien välistä. Silti jännite pysyy yllä, osoituksena Harpmanin mestarillisesta taituruudesta. Lukija voi aavistaa seuraavan aukeaman tapahtumat, mutta se ei lievennä niiden herättämää tunnekuohua.
En ole koskaan tuntenut miehiä on osin surullinen kirja. Se kertoo yksinäisyydestä ja lopusta, vaikka kertoja itse ei olisikaan yksinäinen (tai ei tunnista yksinäisyyttään). Mutta se on myös kertomus elämän kunnioituksesta, elämisestä elämän itsensä tähden, ja siitä syntyvästä toivosta. Ja ihmisyydestä, sillä ihmisiä me kaikki olemme, omine uniikkeine tarinoinemme.
”Jouduin viimein – liian myöhään, aivan liian myöhään – tajuamaan että minäkin olin rakastanut, että minäkin saatoin kärsiä ja että minäkin olin loppujen lopuksi ihminen.”
Elsa Lindström
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Olivatko Lalli ja Elina sittenkin lihaa ja verta, kysyy Mikko K. Heikkilä teoksessaan Taruissa on totta
KIRJAT | ”Tasokas tiede on kuin puolueeton oikeudenkäynti, jossa vain näyttö ratkaisee”, perimätietoon perehtynyt dosentti esittää ja lyö pöytään todisteet, joita on vaikea väittää palturiksi.
Frans, joka ei ensin edes tiennyt olevansa Frans – arviossa Hannu Salmen Frans Leijon -elämäkerta
KIRJAT | Hannu Salmi kiinnostui 1800-luvun lopussa syntyneestä isosedästään vuosia sitten. Syntyi Finlandia-ehdokas köyhän piian aviottomasta pojasta, joka eli kuurona ja sokeana.
Hybridinen teos pohtii merkityksiä ja muutosta – arviossa Taneli Viljasen Glitterneste
KIRJAT | Taneli Viljasen Glitternesteessä muoto ja sisältö palvelevat taidokkaasti toisiaan. Queerbarokin haaste otetaan tosissaan.
Heti ensimmäisen roolin jälkeen Anthony Hopkins tiesi, ettei ryhtyisi leipuriksi – arviossa muistelmateos Hyvin sinä pärjäsit
KIRJAT | Jonkun sivun kirjaa luettuaan arvaa, ettei Anthony Hopkinsin maailmassa ole järkeä kirjoittaa muistelmia kertomatta totuutta.