Öyhökratia on kelpo teos, jonka analyysi vallasta ei kuitenkaan yllä ytimeen

Kuva: Gummerus

Sosiaalisesta mediasta on tullut verrattain lyhyessä ajassa merkittävä osa arkeamme ja tapaamme olla suhteessa muuhun maailmaan. Samalla, kun some on kiinteä osa yksilöiden välistä vuorovaikutusta, on se myös osa vallan rakenteita. Lomakuvien, kissavideoiden, meemien ja epämääräisen älämölön keskellä käytetään merkittävää yhteiskunnallista valtaa.

Johannes Koposen, Minea Koskisen ja Jussi Pullisen teos Öyhökratia – Ketä kuunnellaan, kun kaikki puhuvat (Gummerus, 2022) pyrkii selvittämään, kuinka sosiaalisessa mediassa käytetään valtaa ja erilaisia julkisen keskustelun taktiikoita. Teos kuvaa, kuinka someaktivismi ravistelee mediakentän roolijakoja ja muuttaa perinteisiä vallankäytön tapoja.

Käyttökelpoinen uudissana

Öyhökratia-sana juontuu öyhöttämisestä, jolla viitataan hyökkäävän jankkaavaan puheeseen, vouhkaamiseen ja häiritsevään käyttäytymiseen. Öyhöttämisen areenana toimii ennen kaikkea sosiaalinen media.

Öyhöttäjä ei kuuntele tai yritä oppia toisten mielipiteistä, vaan tietää aina ja kaiken paremmin. Öyhöttäjän tavoitteena on saada näkemyksilleen mahdollisimman paljon näkyvyyttä, ja keinot tämän tavoitteen saavuttamiseksi ovat usein muuta kuin rakentavia. Öyhötys on tavattu liittää erityisesti laitaoikeiston populistiseen työkalupakkiin, mutta sen taktiikoita on mahdollista käyttää monenlaisten aatteiden edistämiseen.

Öyhökratia kuulostaa ensin luotaantyöntävän mukanokkelalta, mutta pienen makustelun jälkeen varsin käyttökelpoiselta, uudissanalta. Termi on omiaan kuvaamaan järjestelmää, jossa valtaa käytetään tviiteillä, reaktioilla ja meemeillä. Öyhökratia on jatkuvaa neuvottelua sen keskeisimpien osapuolten – sosiaalinen median, uutismedia ja päätöksentekijöiden – välillä, ja nämä osapuolet tarvitsevat kaikki toisiaan menestyäkseen lakkaamatta liikkeessä olevan mediaympäristön kilpajuoksussa.

Öyhöttämisen positiivinen puoli

Öyhöttämiseen ja siten myös öyhökratiaan liittyy ainakin omassa ajattelussani yksinomaan negatiivisia konnotaatioita. Siksi teoksen esille tuoma näkökulma öyhökraattisen systeemin positiivisista puolista on erityisen kiinnostava. Öyhökratiassa vallan kahvoissa ja julkisen keskustelun vetäjän paikalla on välillä aidosti somen kansalaiskeskustelut, millä on ainakin potentiaalisesti demokratiaa edistävä merkitys: öyhökratiassa julkiseen keskustelun ja päätöksenteon piiriin pääsee sellaisia asioita ja ääniä, jotka saattaisivat jäädä tyystin pimentoon ilman sosiaalisen median niille luomaa näkyvyyttä.

Kirjan parasta antia ovat lukuisat haastattelut ja tapausesimerkit. Teosta varten on haastateltu iso liuta öyhökraatteja: somevaikuttajia, aktivisteja, poliitikkoja ja toimittajia. Case-esimerkkeinä sosiaalisen median vallasta annetaan muun muassa Kirsi Pihan vetäytyminen pois Helsingin kaupunginjohtajuuden tavoittelusta, Aku Louhiniemeen kohdistuneet sovinismisyytökset, Black Lives Matter -liike ja #metoo-kampanja. Kaikkia näitä ilmiöitä yhdistää se, että niiden ympärillä on osattu hyödyntää öyhökratian kielellisiä ja teknologisia vaikuttamistaktiikoita.

Teoreettinen anti jää ohueksi

Haastattelujen moninaisuuden ja tapausesimerkkien tuoreuden voi ehdottomasti lukea Öyhökratian ansioksi, samoin kuin tekstin ilahduttavan sujuvuuden. Öyhökratia onkin lähtöasetelmaltaan niin sisällöllisesti kuin muotonsa puolesta kunnianhimoinen, mutta teoreettinen anti jää lopulta harmittavan ohueksi.

Teoksen alkuosassa edetään mukaansaantempaavalla draivilla mielenkiintoisesta anekdootista ja haastattelusta toiseen, mutta analyysiosiossa intensiteetti laskee. Somen läpitunkeva valta otetaan kirjassa annettuna totuutena, eikä sitä dekonstruoida tai kiinnitetä historialliseen kontekstiinsa. Hybridimedian ilmiöitä käsitellään kuin tyystin uusina, vaikka tietysti moninaista poliittista vallankäyttöä on ollut ennen nykypäivän someakin – kanavat ja työkalut ovat vain muuttuneet.

Analysoimatta ja auki kirjoittamatta jää myös se, että merkittävimmät vallan muodot ja käyttäjät karkaavat lopulta Twitter-aktivismin ulottamattomiin. Öyhökratiassa ei juurikaan käsitellä taloudellisen vallan mekanismeja tai globaalien teknojättien vaikutusta mediakentän sisältöihin. Kyseessä voi olla käytännön syistä tehty rajaus, mutta joka tapauksessa selkeä puute. Lopulta jääkin tunne, että vallankäyttöä käsittelevä teos ei pureudu niinkään vallan keskiöön kuin sen sivuilmiöihin. 

7-osainen korjaussarja

Öyhökratia on valtasuhteiltaan rikkinäinen järjestelmä, joka vaatii korjausta. Kirjan viimeisessä luvussa esitellään seitsenosainen korjaussarja systeemin muuttamiseksi. Korjaussarja kohdistaa vastuun muutoksesta sinne, minne se on kovin helppo sysätä: yksilöille.

Korjaussarjan ydinviesti on, että yksilöiden tulisi kuunnella ja ymmärtää toisiaan paremmin sekä hakeutua dialogiin eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa. Tässä vaatimuksessa ei sinällään ole tietenkään mitään vikaa – vuoropuhelua ja kohtaamisia tarvitaan inhimillisen todellisuuden kaikilla areenoilla. Toistemme kuunteleminen voi eittämättä toimia yhtenä tärkeänä yhteiskunnallisena muutosajurina, mutta yksinään se tuskin riittää ratkaisuksi valtarakenteissa pesiviin ongelmiin.

Reija Jarkkola

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua