Nokia-ilmiön synty: Vesa Helkkulan aikalaiskuvaus vauhdikkaista kasarivuosista on kappale tärkeää taloushistoriaa

Kuvat: Sirpa Levonperä / Minerva

Diplomi-insinööri, MBA Vesa Helkkula (s. 1959) oli näköalapaikalla, kun Suomesta tuli aidosti markkinatalous. Hän toimi vuosina 1983–1988 eri tehtävissä Nokia-konsernissa, kaksi viimeistä vuotta pääkonttorin strategiaosastolla silloisen pääjohtajan Kari Kairamon esikunnassa yrityssuunnittelupäällikkönä ja sen jälkeen Nokia-Mobiran yrityssuunnittelujohtajana.

Helkkula kertoo olleensa aina kiinnostunut yhteiskunnan ja talouden muutoksista, niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Tämä kiinnostus välittyy mainiosti myös kirjan rakenteessa ja kerrontatavassa. Lukija pidetään ajan tasalla Nokian toimintaympäristössä tapahtuneista muutoksista ja tehtyjä toimenpiteitä peilataan näiden muutosten valossa. Kirjan luvut ovat tiiviitä ja fokusoituja; osuvat otsikot avaavat hyvin lukujen sisältöjä.

Helkkula kuvaa 1980-lukua muutosten vuosikymmenenä oli sitten kyse politiikasta, kulttuurista, taloudesta tai ihmisten arjesta. Kekkosen ajasta siirryttiin Koiviston aikaan. Yritysten kansainvälistyminen alkoi suuntautua idänkaupan ohella laajemmillekin markkinoille. Euroopan yhteisö heräsi horteestaan. Suomen rahamarkkinoita avattiin. Pankkikilpailu kiihtyi. Talouskasvu oli vankkaa ja kansalaisten elintaso koheni. Suomeenkin ilmestyi juppeja.

Visionäärin johdolla maailmalle

Kirja on ennen kaikkea kertomus Nokia-konsernista ja sen silloisesta pääjohtajasta Kari Kairamosta (1932–1988). Nokia oli 1980-luvulle tultaessa vielä perinteikäs monialakonserni, joka valmisti niin kumisaappaita kuin WC-paperia. Kaapeliteollisuus ja sen rinnalla kasvava elektroniikkaryhmä olivat keskeisiä kasvun ajureita. Viestintäteknologia muuttui kasvualaksi teletoiminnan sääntelyn vapautumisen myötä. Kansainvälistymisen ilmentymänä oli Nokia Engineering, joka vastasi projektiviennistä.

Vuorineuvos Kari Kairamolla oli vahvat visiot Nokia tulevaisuudesta. Kasvu, kansainvälistyminen ja panostaminen huipputeknologiaan olivat hänen ajattelunsa pääkohdat. Mutta perusteollisuuttakaan ei sopinut unohtaa.

Helkkula antaa Kairamosta hyvin uskottavan kuvan. Vahva visionääri antoi konsernille näkymän upeasta tulevaisuudesta. Hän sai myös omistajien tuen – keskeisessä asemassa olivat tuolloin suomalaiset suuret liikepankkiryhmät Kansallispankki ja Yhdyspankki. Kairamo oli tuolloisen mittapuun mukaan ihmislähtöinen johtaja, joka painotti yrityksen kulttuurin ja arvojen sekä osaamisen ja koulutuksen merkitystä. Myös Helkkula kertoo arvostaen yhtiön koulutuspanostuksista, joista hän itsekin pääsi osalliseksi.

Mutta visionääri ei ollut parhaimmillaan strategioiden toteuttajana. Tätä ei tukenut myöskään Nokian johdon erikoinen organisaatio. Omistajien ääntä edusti hallintoneuvosto, jolle raportoitiin ja joka ei varsinaisesti osallistunut yhtiön johtamiseen ja strategiatyöhön. Hallituksen muodostivat palkkalistoilla olevat johtajat, joilla ei ollut tulosvastuuta. Hallituksen alapuolella oli johtokunta, johon puolestaan kuului vain osa tulosvastuullisista teollisuusryhmien vetäjistä. Lisäksi organisaatioon kuului yhtymän esikuntana toimiva keskushallinto. Pääjohtaja Kairamon alaisena ja tukena oli toimitusjohtaja Simo Vuorilehto, jonka tehtävänä oli huolehtia toiminnan käytännön pyörittämisestä.

Kairamo vaikutti myös yhtiön ulkopuolella. Hänen energiansa ja ehtimisensä suuntautuivat elinkenoelämän järjestöihin niin Suomessa kuin Brysselissä, poliittiseen vaikuttamiseen sekä mielenkiintoisella tavalla pohjoismaisen taloudellisen yhteistyön edistämiseen. Kairamo tähtäsi varsin omatoimisesti Nokian ja Volvon yhteistyön syventämiseen jopa niin, että tuloksena olisi ollut ristiinomistus. Taustalla oli visio auto- ja informaatioteknologian integraatiosta, joka sittemmin onkin osoittautunut oikeaksi veikkaukseksi.

Kairamon johdolla Nokia saatiin hyvään vauhtiin. Kasvuluvut olivat vaikuttavia. Laajentumisen painopisteiksi valittiin visioiden mukaisesti uudet viestintäteknologiat sekä niiden tueksi kulutuselektroniikka – televisio ja tietokoneet tulisivat olemaan tulevaisuuden yhdistelmä. Nokia oli insinöörivetoinen, tutkimukseen ja tuotekehittelyyn vahvasti panostava organisaatio, jonka kulttuuria leimasi vapaus uskaltaa ja yrittää, vastuunotto päätöksistä sekä ankara työnteko.

Euroopan omistajiksi?

Vuonna 1987 Kairamo kehotti: ”Ostakaa yrityksiä Euroopasta!” Näin tehtiinkin. Ruotsista ja Saksasta ostetut televisiotehtaat olivat kuitenkin liian suuri pala Nokian nieltäväksi. Kun kasvun paras kärki muutoinkin oli taittumassa, omistajat alkoivat hermostua. Hermostus, epäluottamus ja kyräily levisivät myös konsernin sisällä. Kairamo vetäytyi entistä enemmän yhtiön ulkopuolisiin toimiin. Toimitusjohtaja Vuorilehto ja sisäinen hallitus yrittivät pyörittää yhtiön arkea.

Vuosikymmenen lopulla vaikeudet ja vastoinkäymiset alkoivat kaatua päälle. Kairamon visioita ei pystytty ankkuroimaan reaalimaailmaan. Syitä voidaan jälkikäteen hakea hallintomallista, johtamisjärjestelmistä ja vastuunjako-ongelmista, vääristä strategisista valinnoista samoin kuin organisaatiokulttuuriin ja henkilökemioihin liittyvistä paineista. Omistajaohjauksen näkökulmasta Nokia tuntui jääneen pankkikilpailun panttivangiksi. Tämä taas mahdollisti toimivan johdon toimintavapauden, jota omistajat eivät liikaa häirinneet.

Kun konserni joutui kulutuselektroniikan vetämänä tappiokierteeseen vuoden 1988 lopulla, se näkyi koko organisaation toiminnassa. Hallitustyöskentely lamaantui, omistajista ei ollut suunnanmuuttajiksi. Kairamo koki jäävänsä yksin, paineet kasvoivat kestämättömäksi ja joulukuussa 1988 Kari Kairamo teki itsemurhan. Myös edellisenä vuonna Nokiaa oli kohdannut inhimillinen tragedia Kairamon lähimmän työtoverin Timo Kosken menehdyttyä äkillisesti sairauskohtaukseen työmatkalla Lontoossa.

Helkkula oli Nokian organisaation yrityssuunnittelutoiminnoissa näköalapaikalla. Vaikka hänen hierarkkinen asema ei ollut ylimmillä johtoportailla, hän oli laaja-alaisesti tekemisissä konsernin eri yksiköiden ja niiden henkilöstön kanssa. Keskushallinnon miehenä hän toimi usein myös ylimmän johdon, myös Kairamon tuntumassa. Helkkula kertoo jo noina aikoina nuorena nokialaisena useamman kerran ihmetelleensä tehtyjä ratkaisuja, kuten kulutuselektroniikkaa koskevia jättimäisiä yrityskauppoja. Samoin hän ei ymmärtänyt Kairamon ylenmääräistä touhuamista yhtiön ulkopuolisissa riennoissa.

Ei tässä syyllisiä kaivata…

Jälkiviisaudelle Helkkula ei kertomuksessaan kuitenkaan anna sijaa. Ratkaisut tehtiin silloisissa oloissa ja silloisen parhaan ymmärryksen mukaan. On kuitenkin merkillepantavaa, että Helkkula tuoreen liikkeenjohdon koulutuksen saaneena pystyi jo tuolloin identifioimaan Nokian hallintomalliin ja johtamisjärjestelmiin liittyviä vakavia ongelmia, jotka sittemmin myötävaikuttivat romahdukseen.

Henkilöarvioissaan Helkkula on korrekti, mutta ei piilottele kriittistä näkemystään eräiden keskeisten johtotehtävissä olleista. Kritiikin aiheena ovat useimmiten pyrkimys sooloiluun ja ns. omat agendat. Hallituksen jäsenen Antti Lagerroosin yhteispeli muun organisaation ja erityisesti toimitusjohtaja Simo Vuorilehdon kanssa ei toiminut. Kun Nokia Datan asema alkoi heiketä Ericsson Dataa koskeneen yritysoston sulatteluvaikeuksien takia, vastuussa ollut johdon edustaja Kalle Isokallio ”näytti valmistelevan mahdollista etenemistään Nokiassa.” Hallintoneuvoston jäsen Pentti Kouri puolestaan sooloili oman Kouri Capital –yhtiönsä nurkkaushankkeilla ja hahmotteli Nokian vetämistä pois pörssistä.

Vesa Helkkula on kirjoittanut hienon ajankuvauksen siitä, miltä Nokia, Suomi ja maailma näyttivät 1980-luvulla. Tuo vuosikymmen oli monella mittarilla vapautumisen, uudistumisen, taloudellisen nousun ja hyvinvoinnin kasvun aikaa. Lainahanat aukesivat, rahaa sai pankeista ja vesipatjoja kaupasta. Jotkut ilonpilaajat tosin varoittivat kulutusjuhlista. Ja tulihan se äkkipysäys sittemmin.

Helkkulan teksti on sujuvaa ja kompaktia. Muisteluissa usein esiintyvää innostusta jaaritteluun ei tässä kirjassa löydy. Helkkula pitäytyy hienovaraisesti tarkkailijan roolissa taustalla eikä järin levittele omaa elämäänsä kirjan sivuille. Hauskat anekdootit ryydittävät tekstiä ja valaisevat tuon ajan tunnelmia ja puheenpartta.

Ei-insinöörimaallikko hyytyy jonkin kerran viestintäteknologian hienouksiin, mutta se ei mukavaa lukukokemusta haittaa. Ja olisivathan kuvat olleet tietysti kiva yllätys; ne olisivat voineet täydentää muuten mainiota ajankuvaa.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua