Naisten historia on miesten kirjoittamaa – arviossa Hernan Diazin Pulitzer-palkittu romaani Luotto

Kuvat: Gummerus / Pascal Perich

Amerikkalainen nykykirjallisuus on paljastanut kyntensä. Colson Whitehead rustailee mainioita teoksia, samoin kuin itselleni kokonaan uusi tuttavuus Hernan Diaz. Kirjailija on argentiinalaissyntyinen kosmopoliitti, joka on päätynyt Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin. Ehkäpä juuri tämä tausta on tehnyt hänestä erityisen tarkkanäköisen yhteiskunnan epäkohdille.

Hernan Diazin romaanin Luotto (suom. Jaakko Kankaanpää; Gummerus, 2023) keskeinen väittämä on, että historia on miesten kirjoittamaa. Naisista kirjoittaessaan he ovat panneet vastakkaisen sukupuolen lokeroon, jonka miehet ovat itse määritelleet. Vaikka viime vuosina naisten saavutuksia on tuotu enemmän esiin, silti usean naisen historiikki on miesten kirjoittama. Monien naisten osalta totuus tulee jäämään ikuiseksi arvoitukseksi.

Teoksen alkuperäinen nimi Trust on moniselitteinen. Se tarkoittaa luottamuksen lisäksi yritysrypästä, monopolia. Kirja kertoo miehen ja naisen yhteenliittymästä avioliiton kautta, keskinäisestä ymmärryksestä, ja toisen tukemisesta. Tämä kaikki on yritetty koota yhteen kääntämällä teoksen nimeksi Luotto.

Teoksessa esiintyy sosiaalisesti haluton törkyrikas introvertti, josta piirretään hieman erilainen kuva teoksen jokaisessa neljässä osiossa. Aluksi häntä kutsutaan Benjamin Raskiksi, sitten Andrew Beveliksi. Näin siksi, että kaksi ensimmäistä osiota ovat ikään kuin eri ihmisten kirjoittamia teoksia. Ensimmäinen on avainromaani, toinen on elämäkerran käsikirjoitus.

Aluksi kuvaus Andrew Bevelistä saa suorastaan raivoihin. Mikä pikkumainen, itserakas typerys! Ja hänen ideansa ja ajattelunsa, kuinka lyhytnäköistä ja itsekeskeistä. Valitettavasti tällaisia ”talousneroja” on maailma pullollaan. Mutta Luotto ei loppujen lopuksi kerro Andrewsta, vaan hänen vaimostaan Mildredistä.

Luotto on eräänlainen Citizen Kane. Teos viittaa epäsuorasti Orson Wellesin kohtaloon, kun hän meni hyödyntämään elokuvassaan William Randolph Hearstin elämänvaiheita ja sai ylleen lehtimogulin ikuisen vihan.

”Valta ja raha ympäröivät itsensä hiljaisuudella, ja ihmisen tärkeyden voi mitata sillä, kuinka paksu ääntä vaimentava pehmuste häntä ympäröi.”

Luoton toisessa osiossa kerronta muuttuu hauskan kokeelliseksi, ja vasta kolmannessa osuudessa selviää mistä koko romaanissa on oikeasti kyse. Ida Partenzan osuudessa kahden aiemman tekstin mysteeri avautuu, mutta samalla se luo uuden: Kuka oli Mildred Bevel? Millainen hän oikeasti oli, ja miten hän koki ja näki maailman?

* *

Vasta viimeisessä osuudessa Mildred saa oman äänen ja tyrmää teoksen aiemmissa osuuksissa annetun kuvan itsestään ja Andrewsta. Tähän asti Andrew on eri äänillään toistellut, kuinka hän on sukupolvien jalostuksen tuotos, matemaattisesti ja sosiaalisesti älykäs ja kuinka hänellä on kyky ennustaa markkinoiden liikkeitä. (Miksi tästä tulee mieleen eräskin suomalainen pankkipohatta?)

”Useimmat meistä haluavat saavuttaa voittonsa itse, omilla teoillaan, mutta toisaalta olla tappioidensa onnettomia uhreja. Menestymme omin voimin, mutta häviötä emme koskaan saa aikaan itse – kohtaloksemme koituvat aina ulkopuoliset tekijät.”

Ehkä me ihmiset vain olemme halukkaampia analysoimaan voittojamme kuin tappioitamme, ja meillä on vastaanpanematon halu napata kunnia kokonaan itsellemme. Käy ilmi, ettei Andrew olekaan self-made-man, vaan ainoastaan pohjaton omahyväisyys on saanut hänet väittämään olevansa oman onnensa seppä. (Miksi tästä tulee taas mieleen samainen pankkipohatta?)

* *

Luoton rakenne on mykistävän hieno. Idan inhimillinen ääni luo vastaparin aiemmin kuvatulle pöyhkeälle Andrew Bevelille ja samalla Idan kommunisti-isälle, jonka elämä on täydellinen vastakohta Bevelin hienostoelämälle, ja silti molemmat ovat samanlaisia persoonia.

Teoksessa on myös kohtia jotka resonoivat tähän päivään:

”Siellä missä kerran asuivat sinnikkyys ja neuvokkuus, pitävät nyt majaansa lamaannus ja epätoivo. Missä omavaraisuus ennen vallitsi, maleksii nyt kerjäläisen nöyryys. Työmies on alennettu anelemaan almuja. Työkykyinen väestömme on vankina noidankehässä: kurjuutensa lievittämiseksi se on yhä riippuvaisempi valtion toimista, mutta toisaalta kurjuus on tuon samaisen valtion aikaansaannosta.”

Teoksen ainoa epäuskottavuus on, kun Diaz riisuu Bevelin yltä nerokkuuden, hän tulee siirtäneeksi sen hänen vaimolleen Mildredille. Teos siis pönkittää yhä käsitystä, että yhteiskuntaa pyörittäviä, omin avuin rikastuneita talousneroja olisi oikeasti olemassa.

Luotto on niitä kirjoja, jotka pitäisi lukea saman tien uudelleen, jotta tarinan kaikki nyanssit avautuisivat.

Petri Hänninen

EDIT 18.8.2025 klo 11.03. Poistettu virheellinen tieto kääntäjän nimen puuttumisesta teoksesta.

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua