Minuuden jakautuminen – arviossa Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö

Kuva: Tammi / Riikka Kantinkoski

Marraseliö (Tammi, 2024) on lajien ulkopuolelle sijoittuva hybridi, tutkielma vallasta ja kirjoittamisesta. Nimiölehdellä se on määritelty loitsuksi. Itselleni teos näyttäytyi enemmänkin tutkimukseksi minuuden jakautumisesta, minän liukenemisesta moneksi. Se on myös taiteen kautta pohdinta ihmisenä olemisesta.

Teksti alkaa elokuvallisella kohtauksella, jossa kaksi naista istuu patiolla pöydän ääressä saaristomaisemassa. Naisilla on käsissään sieniä, joista lähtee mädänsyöjän tuoksu. Kohtaus löytyy Fårön saarella kuvatusta Ingmar Bergmanin elokuvasta Persona – naisen naamio (1966) noin 20 minuutin kohdalta. Heti romaanin alussa viitataan samalla nimeen Marraseliö. Kyseessä on saprotrofi eli mädänsyöjä, joka käyttää ravinnokseen kuollutta orgaanista ainesta.

”Personan voi tulkita kertovan jakautuneesta identiteetistä, jonkinlaisesta ihmisen sisäisestä kaksosuudesta. Kielletystä, torjutusta puolesta itsessämme ja toisesta, persoonasta.”

Bergmanin elokuvassa Elisabeth on näyttelijä, joka lakkaa puhumasta ja Alma hänen hoitajansa. Lääkäri lähettää heidät saarella sijaitsevalle huvilalleen, jotta Elisabeth voisi toipua. Naiset ovat toistensa peilikuvat, puolikkaat. Tästä juontaa myös elokuvan nimi, Persona, joka on latinaa ja tarkoittaa naamiota.

Marraseliön minäkertojana puolestaan toimii Eva, joka kertoo pakkomielteestään Bergmaniin. Myös Bergmanin elokuvan Häpeä (1968) päähenkilön nimi on Eva, jota esittää niin ikään Liv Ullmann, kuten Persona-elokuvan Elisabetiakin. Kertoja onkin poiminut itselleen nimen tästä. Häpeä on yksi teoksen kantavista teemoista. Kertoja ei osaa selittää vaikenemistaan kokemastaan väkivallasta muulla kuin häpeällä.

Eva rakastuu nuorena itseään puolet vanhempaan taiteilijaan, sanotaan vaikkapa kuvanveistäjään, joka osoittautuu narsistiseksi ja väkivaltaiseksi. Eron jälkeen mies vainoaa Evaa vuosia, kunnes lopulta kuolee. Läpi teoksen kertoja yrittää käsitellä kokemaansa pelkoa.

Kertoja tuo tekstiinsä myös Julia-nimisen hahmon Anna-Kaari Hakkaraisen aiemmasta Dioraama-romaanista (2019), antaa Julialle ikään kuin uuden elämän Marraseliössä. Oman tulkintani mukaan Eva etäännyttää itsensä fiktiiviseen Juliaan ja kuvaa itseään Julian kautta. Hän käyttää kirjoittajan valtaa laittamalla hahmot toimimaan juuri haluamallaan tavalla. Myös Julia matkustaa Fårön saarelle kirjoittamaan esseetä Bergmanista ja tutustuu Bergman-safarilla Magnukseen.

”Voin kävellä rantaa pitkin juuri nyt erittäin viehkeästi, panna Julian astelemaan vielä elegantimmin, Julialla on siihen paremmat edellytykset kuin minulla, olen antanut hänelle kaiken sen mitä itse en ole saanut, siksi olen mielelläni hän, ihanaa olla Julia, ihanaa, kuten sanotaan.”

Lisäksi kertoja luo vielä fiktiiviset naiset nimeltä Iris ja Edit. He asuvat niin ikään Fårön saarella ja näyttelevät päivisin Personan Elisabethia ja Almaa. Edit esittää mykkää taiteilijaa ja Iris on Editin hoitaja. He ovat Personan päähenkilöiden konkretisoituneet peilikuvat, vastakohtahahmot. Iltaisin he hyppäävät ulos elokuvasta, jonka vangeiksi ovat jääneet, kunnes päättävät karata.

Lukiessani loin koko ajan mielessäni kuvaa epäluotettavasta kertojasta, joka myös vihjailee omasta epäluotettavuudestaan ja toteaa, ettei meinaa uskoa tarinaansa itsekään ja että totuuksia voi olla rinnakkaisia, A ei sulje pois B:tä.

”Ehkä vika on kokonaan minussa, ehkä olen epäluotettava kertoja, ehkä haluan kostaa ja valehtelen sinulle ja valehtelen itselleni, olen taitava, et enää tiedä ketä uskoa.”

Eva on siis valjastanut ympärilleen kokonaisen hahmogallerian. Hän yrittää kertoa Juliasta ja Magnuksesta, Iriksestä ja Editistä, mutta päätyy aina Häneen: taiteilijaan ja heidän sairaaseen suhteeseensa. Pikku hiljaa rajat eri hahmojen välillä alkavat sumeta ja eri identiteetit sulautua toisiinsa.

Kirjallisuuden postmodernin jälkeistä aikaa kutsutaan myös metamodernismiksi. Sille on tyypillistä kertomusmuodon vastustaminen, ja tarinat on usein korvattu sirpaleisilla fragmenteilla. Fragmentaarinen muoto taas tuntuu sopivan hyvin juuri traumaattisten tapahtumien kuvaamiseen, kuten Marraseliössä henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn kuvaukseen, joka hajoaa palasiksi.

Marraseliö ottaa itsekin kantaa tarinallisuuden vastustamiseen toteamalla, että tarinan muoto on patriarkaalinen ja poissulkeva eikä salli liukumia tai pakenemista kategorioista. Marraseliössä kertoja pyrkii kirjoittamaan kaikilta suunnilta samaan aikaan ja rikkomaan kielen. Teoksen kerronta haastaakin vanhan perinteen ja sen määritelmät. Läpi tekstin kulkee versaalilla korostettuja sanoja muun muassa aristoteelisesta juonen rakenteesta ja sankarin matkasta tehden ne samalla naurunalaisiksi.

* *

Marraseliö on epäkertomus, kokeellinen antiromaani, joka rikkoo tietoisesti totuttuja rakenteita ja kaavoja. Se käyttää hyödykseen keskeneräisyyttä, katkoksia ja aukkoja. Se on paikoin korkeakirjallista ”post-post-jargonia”, kuten kertoja itsekin toteaa. Se pohjaa vahvasti metafiktioon ja pyrkii kommunikoiman lukijan kanssa puhuttelemalla tätä suoraan. Kertoja ei ole näkymätön, vaan tekee oman kertomisensa hyvinkin näkyväksi, kiinnittää lukijan huomion tekstin laatimiseen ja kommentoi jatkuvasti omaa kirjoitusprosessiaan.

Myös intertekstuaalisuus on kohosteisesti läsnä. Tekstissä viitataan moniin muihin teoksiin ja taiteilijoihin. Tulkitsen esimerkiksi, että Evan ystävä Marguerite viittaa Marguerite Durasiin, mikä taas nostaa esiin kysymyksen, onko hän Evan todellinen ystävä vai kuviteltu sellainen. Myös Hakkaraisen edelliseen romaaniin Dioraamaan (2019) viitataan sen verran usein, että tekstistä syntyy paikoin omaelämäkerrallinen vaikutelma. Kertoja tosin itse toteaa, ettei teos onneksi ole autofiktiota. Toisaalta kertojahan on mielestäni epäluotettava, joten…

”Pyrin yhdistämään elämän ja taiteen, tekemään niistä massan, jonka sisällä ei ole rajoja.”

Olen pahoillani, Anna-Kaari, mutta tekstin ansioista huolimatta minulle tuo 672 sivua oli liikaa, vaikka sitkeästi kahlasinkin sen kaiken läpi. Tekstissä oli tyhjäkäyntiä, ja sitä olisi voinut jopa parin sadan sivun verran tiivistää. Teoksessa käytetään myös runsaasti elokuvadramaturgian ja kirjallisuustieteen käsitteitä, jotka eivät välttämättä kaikille aukea. Paljon jätetään lukijan tulkittavaksi, mikä voi tietysti lukijasta riippuen olla joko hyvä tai huono asia. Joka tapauksessa romaanin keskeisin sanoma tuntuu olevan, että jokaisessa meissä asuu oma marraseliö.

Kati-Annika Ansas

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua