Kirja-arvostelu: Mitra Virtaperko luki Anne Waldmanin runoteoksen, jonka Arto Lappi oli kääntänyt suomeksi. Syntyi rikas keskustelusarja, jonka jokainen voi nyt lukea.

Mitra Virtaperko & Arto Lappi: Jumalaton pappi ja kampurajalka – Zenpapin ja runoilijan keskusteluja. Basam Books, 2019. 331 sivua.

Spontaanisti syntynyt kirjeenvaihto on päätynyt kirjaksi. Alun perin Mitra Virtaperko kiitti Arto Lappia tämän kääntämästä Anne Waldmanin runokirjasta. Kiitos sai kiitoskirjeen, se taas uuden ja niin edelleen. Kaksitoista kirjettä molemmilta.

Kuten esipuheen kirjoittanutta runoilija-kääntäjä Kai Niemistä, minuakin viehättää se, ”etteivät Mitra ja Arto yritä vaikuttaa toisiinsa, opettaa toisiaan”. Kirjeenvaihto on hienovaraista mutta silti syvälle menevää pohdiskelua, kertomista omista tilanteista ja runojen kautta elämän perusteita käsittelevää vuorovaikutusta.

Kirjeenvaihto on mutkatonta. Mitra ja Arto ovat kiinnostuneet samoista asioista, kertovat konkreeettista tapahtumista, mutta usein kääntyy puhe runouteen ja sen kautta ihmispsyyken luonteeseen ja zeniin.

Pyrkiminen ongelmana

Pyrkiminen ongelmana on keskustelun yksi keskeinen aihe. Kun onnellisuuteen pyrkiminen on paradoksaalisesti tuloksetonta, päädytään zen-meditaatio zazenien tapaan ”yrittämään olla yrittämättä”, ja näin tyypillisenä zenparadoksina minä pyrkii eroon minästä.

”Itseymmärrys voi olla tavoite mutta ei pyrkimys.” Tässä sitaatissa Yrjö Kalliselta sanat asettuvat vaikeaan kulmaan toisiinsa nähden. Voi nähdä tietoisen pyrkimyksen erillään tavoitteista, jotka eivät ole ”tahdottuja”, ja silloin länsimaisessa ajattelussa tulevat avuksi Sigmund Freudin tutkimukset alitajunnasta.

Freudin oppilas Erich Fromm kirjoittaa: ”Tietojemme salaaminen itseltämme vaatii meiltä koko ajan suuren määrän energiaa, ja tämän torjutun tiedon määrää voi tuskin yliarvioida.” Tässä on varmasti perää.

On myös ajallemme tyypillistä, että freudilaista tutkimusta karsastetaan ja luullaan kaikkien ongelmien ratkeavan tietoisuuden kautta. Vielä enemmän hyljeksitään jungilaista ajattelua, jossa kollektiivinen piilotajunta nähdään mielenterveyden suurimpana ongelmakenttänä.

Tietoisuuden puitteissa toimimme, mutta sen osuus laajenee itseymmärryksen kautta, myös niille alueille, jossa tunteet ja salaiset voimat myllertävät. Siinä tie rauhaa kohti on.

Itämaisessa ajattelussa ei puhuta alitajunnasta, mutta samasta asiasta eri sanoin. Mitra käyttää vertausta ”tietämättömyyden musta säkki, jonka sisään niin mieluusti haluaisimme jäädä”. Reunoja pitäisi uskaltaa edes raottaa. Tämän vertauksen voi nähdä rinnakkaisena Platonin luolavertauksen kanssa, joka on eittämättä vanhin alitajuntaan viittaava kuvaus.

Arto korostaa, että ”järkisyyt eivät yksin riitä muuttamaan tottumuksia”. Muutos tulee jostain syvemmältä, hallitsemattomasta, ehkä jopa kollektiivisesta?

Kirjeenvaihto kiertää koko ajan peruskysymystä. Mitra vie keskustelun uuteen ulottuvuuteen kirjoittamalla tilanteesta, jossa ”määräävin tekijä ei ole enää omat päänsisäiset ajatukset, vaan ihan yksinkertaisesti se, mitä nyt tapahtuu”.

Bengalilaisen Tilopan noin tuhat vuotta vanhoissa Kuudessa ohjeessa on seuraava:

”Ei ajatusta, ei mietiskelyä, ei erittelyä,
ei kehittelyä, ei aikomusta;
anna sen järjestyä itse.”

Arto kirjoittaa: ”Sitähän zazenissa yritetään, olla yrittämättä.” Monet harjoitukset tähtäävät tällaiseen ”irti päästämisen kokemukseen”. Enemmän taas länsimaisella puolella käytetään käsitettä intuitio, joka vastaa idän mutkatonta kokemista, ilman päättäjä-minän väliintuloa.

Taolaisuudessa, joka on vaikuttanut Zeniin aika lailla, on termi wu-wei eli ”puuttumattomuus”, joka viittaa ongelman rauhaan jättämiseen, siihen että antaa tapahtua.

Teorian ja käytännön ongelma

Miten paljon maailmassa onkaan hyvää teoriaa: oppeja, tiedettä, taiteen filosofiaa.

Entä käytäntöä?

Mikä on opin toteutumisen prosenttiluku? Mitä hyötyä on teorioista, joita ei sovelleta käytäntöön? Sekä Mitra että Arto viittaavat tähän ongelmaan ja ovat nimenomaan käytännöllisen viisauden harjoittajia. He eivät pohdi vaikeita teoreettisia kuvioita vaan esittävät elämänläheisiä esimerkkejä, kirjoittavat kuvauksia, pohtivat maailman konkreettista psyykkistä kohtaamista.

Vuorovaikutus on elämän keskeisiä alueita. Mitra kirjoittaa: ”Mitä enemmän jaan kokemuksia ja elämää muiden kanssa, sitä syvemmin näen ja ymmärrän, miten vaikeiden asioiden, elämäntilanteiden ja kokemusten kanssa hyvin moni meistä tekee töitä.” Kuuntelemisen arvoa korostavat molemmat.

Teosta hallitsee molemminpuolinen myönteisyys lähes kaikkeen. Kuitenkin Arto on ironinen kiinnittäessään huomiota kirjailijoiden kompleksiseen suhtautumiseen omasta teoksesta puhuttaessa ja oman minän pönkitykseen kaikenlaisin keinoin. (Voi miten tuttua, sekä itsen että muiden kohdalla!)

Mitra viittaa usein ”kiinteän minän harhaan”. Tämä tarkoittanee mielikuvaa itsestä, joka on vuorovaikutustilanteissa syntyneen edestakaisen palautesyötön jatkuvasti muotoutuva mielikuvameri. Mitra mainitsee ”mielikuvien ansan”, joka liittyy samaan itsearviointiin, mutta ansa-sana korostaa ajatuksen ahertamista menneissä tapahtumissa ja tulevien mahdollisten tapahtumien kuvittelussa, jopa vaihtoehtojen kuvapohdinnassa.

Mitra on myös vakavasti huolissaan luonnon tuhoutumisesta ja näkee ihmisten paraikaa tuhoavan maapalloa ja siten ”suorittavan kollektiivista itsemurhaiskua”. Hyvin hän tiivistää: ”Kaikki tämä tapahtuu edessä häämöttävän mutta aina saavuttamattoman paratiisin tähden, alati kasvavan talouskasvun ja vapaiden markkinoiden toimivuuden ja ’voiton’ tähden.”

Voiko tätä katastrofitilannetta suorasukaisemmin kärjistää!

Hiljaisuus

Vaikka varmuutta ei voi olla oikein mistään, ovat läsnäolo ja hiljentyminen kaikkein suurimpia asioita yhden ihmisen osalta. Arto kuvaa, kuinka vaellustauolla ”minuuden verho nousee hetkeksi olevaisen edestä”. Mitra muistuttaa useasti aidon läsnäolon tärkeydestä, sen sijaan että ”eksyisi ajatuksiin tästä hetkestä ja todellisuudesta”.

Ajatuksien täydellinen karkottaminen, tai oikeammin niiltä karkottautuminen kokonaan, on tie hiljaisuuteen ja rauhaan. Tässä teoria ja käytäntö näyttäytyvät selvästi erilaisina: jos ajattelee olevansa rauhallinen ja levollinen, on levoton ja rauhaton mielessään.

Sanat eivät lopulta ole kuin suunnittelua, ja jopa muuri. Siksi Zenin opetukset suuntautuvat kaiken kielen, ”myös sutrien, yli suoraan omaan mieleemme”. Sutrat tarjoavat mahdollisuuden oivaltaa ”todellisuuden aluton ja loputon sellaisuus”. Kieli viittaa todellisuuteen, mutta ei ole itse totta, vaan järjestelmä, joka jäsentää maailmaa. Tämä juuri on opin terve suhde käytäntöön: antaa muutoksen toteutua itsestään, saavuttaa mieliala, jossa kykenee ottamaan vastaan maailman sellaisenaan.

Dualismi peikkona

Länsimaista ajattelua on hallinnut ainakin Rene Descartesista alkaen dualismi eli kaksijakoisuus. Nähdään asiat hyvinä ja pahoina, jaetaan ilmiöt kauniisiin ja rumiin, oikeaan ja väärään. Vaikka ensin Gottfried Leibniz korosti kaksijaon suhteellisuutta ja samoihin aikoihin Baruch Spinoza esitti kaiken olevan yhtä ykseyttä, jäi Descartesin jakomielinen ajattelu vallitsevaksi.

Dualismi lienee juuttunut kielen ja ajattelun perusteisiin, niin että pyrimme herkästi jakamaan asioita hyviin ja huonoihin. Mikä on luonnollisempaa kuin jakaa asioita arvioiden edullisiin ja epäedullisiin. Jokin asia on miellyttävä, jokin epämiellyttävä. Hyvä olo versus paha olo: on selvääkin selvempää valita hyvä. Näin erillistyneinä hyvän tavoittelijoina olemme syvästi totuttautuneet itsemme mieltämään. Meidät myös opetetaan kilpailemaan, tai meihin tartutetaan jo lapsena kaikki opit luonnon kilpailuluonteesta.

Mutta ei meidän tarvitse katsella luontoa kilpailutilana. ”Kukka kuolee mielellään”, kirjoitti tuntematon zen-runoilija.

Paavo Haavikolla on runo:

”Ruoho vaihtuu lumeksi,
ruoho ruoho
juuri tällä tavalla kuolematon.”

Suomalaisista runoilijoista ehkä selvimmin dualismin harhasta pois on kirjoittanut Mirkka Rekola:

”Sinä elät sen kaltaisena. Joka on pyyhkiytymistä.”

Ja:

”Väittää yhä, että on ehdoton joko-tahi. Mutta se on ehdollistava.”

Runoudesta

Koska Arto Lappi on runoilija, hän vie keskustelua usein runoihin. Mitra Virtaperko on myös runoilija, ainakin kirjoittanut ja lukenut paljon lyriikkaa.

Parivaljakko keskustelee Kirsi Kunnaan, Eeva-Liisa Mannerin, Wislawa Szymborskan, Jaan Kaplinskin, Mary Oliverin, Jack Kerouacin, Tuomas Anhavan, Kai Niemisen, Pertti Niemisen, Tero Tähtisen, Risto Rasan, Ellen Niitin, Carl Sandburgin, Lauri Viidan, Väinö Kirstinän, Joseph Brodskyn, Antti Hyryn, Ryookan ja monen muun teksteistä. He setvivät toistensa runoja, ja tietenkin Anne Waldmannin, josta koko kirjeenvaihto sai alkunsa.

Uskonnoista

Uskontotieteilijöistä moni on korostanut kaikkien uskontojen samansuuntaisia syviä totuuksia, vaikka niistä kukin uskonto käyttää omia oppisanastojaan. Zen ja ylipäätään buddhalaisuus lienee suvaitsevimpia uskonnoista, vaikka kaikista ismeistä löytyy myös tiukkoja ”yhden oikean opin kannattajia”.

Buddhalaisuus ja zen ovatkin molemmat itsetutkiskelua enemmän kuin joukkoliikettä. Niissä ei haeta yhteistä hurmosta vaan paneudutaan vakavasti elämän syviin peruskysymyksiin.

J. Krishnamurtin käyttämä termi uskonnollinen mieliala tarkoittaa vastaanottavaa mieltä, joka on utelias muita kohtaan ja tutkii omia mielenliikkeitään.

Tällainen asenne on tässä kirjassa molemmilla kirjoittajilla.

Kulttuuria ja arkea

Keskustelu käväisee monilla elämän alueilla. Musiikki on lähellä Mitran elämää, sillä hän on opiskellut soittamista. Kuuntelemisesta kuitenkin enemmän keskustellaan, ja sitä Artokin harrastaa sujuvasti.

Kuvataidetta sivutaan puhuttaessa taiteenteon motivaatiosta. Hokusaita, Marjatta Tapiolaa ja Juhani Kaskipuroa siteerataan.

Aiheet ovat enemmän kiinni arjessa: Mitä oikeasti tapahtuu? Ihminen istuu, kävelee ja nukkuu. Välillä hän syö ja juo.

Mieli harhailee kaikenlaisessa, suunnitelmissa ja muistoissa. Tämän toiminnon osuutta zen neuvoo vähentämään. Mutta pako ei onnistu tahtomalla, vaan erilaisten harjoitusten kautta, joissa mieli houkutellaan kohti hiljaisuutta.

Molemmat kirjoittajat välittävät lukijalle runsaasti omia tilanteitaan, joissa ovat itseymmärryksen äärellä. Näin lukija on mielellään kolmantena osapuolena tässä viisaassa keskustelussa.

Erkki Kiviniemi