Leena Lehtolainen. Kuva: Ville Juurikkala
KIRJAT | Leena Lehtolaisen luoma rikoskomisario ratkaisee jälleen yhtä henkirikosta kotikaupungissaan Espoossa. Jälkikaiku on taattua laatua, ei sen enempää.
”Vaikka Jälkikaiku on selkeästi dekkari, sen parasta antia ovat tutun henkilögallerian kuulumiset.”
ARVOSTELU
Leena Lehtolainen: Jälkikaiku
- Tammi, 2020.
- 394 sivua.
Maria Kallio -fanien kesän iloksi Leena Lehtolaisen luoma rikoskomisario ratkaisee jälleen yhtä henkirikosta kotikaupungissaan Espoossa. Jälkikaiku on jo sarjan 15. kirja ja taattua tasaista laatua, mutta suurempaa muistijälkeä se ei jätä.
Dekkari alkaa, kun Kallion kissa tuo saaliinaan sisään ihmisen korvan. Pian metsiköstä löytyy maahanmuuttajataustaisen nuorukaisen ruumis. Vyyhtiin sekoittuu myös parikymmentä vuotta sitten kadonneen pikkupojan tapaus. Kaikki tapahtuu pikkukaupunkina näyttäytyvässä Espoossa, jossa kaikki tuntuvat tuntevan toisensa.
Maria Kallio ja hänen pitkään mukana olleet alaisensa Puupponen ja Koivu, kollega Jenna Ström sekä muut sarjasta vanhat tutut joutuvat miettimään muun muassa maahanmuutto- ja pakolaiskysymyksiä, uskontojen välisiä eroja, sukupuoli-identiteettiä, nettiuhkailun kohteena olemista, trollausta ja pelottavaa maalitusta. Tästä vyörytyksestä puoletkin olisi riittänyt ja kirja olisi siltikin ollut ajan hermolla.
Vaikka Jälkikaiku on selkeästi dekkari, sen parasta antia ovat tutun henkilögallerian kuulumiset. Sarjan aloitti vuonna 1993 Ensimmäinen murhani, jossa Kallio oli vastavalmistunut, nuori ja punatukkainen feministi, joka soitti bassoa bändissä. Saattaisi olla virkistävää lukea yksi kirja, jossa ei tapahtuisikaan murhia, vaan jossa seurattaisiin pelkästään vuosikymmenien mittaan tutuiksi tulleiden hahmojen siviilielämää.
Leena Reikko
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Löytölapsen tie ruhtinaiden salien kautta inkvisition käsiin – arviossa Karl Ristikivin Noitarovio
KIRJAT | 1400-luvun Keski-Eurooppaan sijoittuvan virolaisklassikon kuvaus on historiallisesti tarkkaa ja osaavaa myös nykylukijan silmin ja perustiedoin.
Tatu Vaaskivi leimusi kuin tähdenlento – Miika Siironen kirjoittaa säkenöivästä kriitikko-kirjailijasta, jonka jälkimaailma unohti
KIRJAT | Nero ja Narkissos -elämäkerta avautuu mahtavaksi ikkunaksi 1930-luvun suomalaiseen kulttuurielämään, Tulenkantajien sukupolveen ja sen kuuluisiin edustajiin.