Kirja-arvostelu: Markku Toivonen on tehnyt selkeän ja tarkan esityksen mitallisesta runoudesta eli metriikasta. Teksti on tervetullut paluu runouden alkulähteille. Se on myös hämmästyttävän objektiivinen, ilmiöitä lähes matemaattisesti tutkiva tutkimus kohteesta, johon on suhtauduttu tunteella viimeisten 70 vuoden ajan.

Markku Toivonen: Laulava hiljaisuus – Runomitat ja V.A. Koskenniemi (V.A. Koskenniemen Seura, 2020).

Myöhemmin Tampereen yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professoriksi noussut Pekka Mattila julkaisi vuonna 1954 väitöskirjansa aiheenaan V.A. Koskenniemi lyyrisenä taiteilijana. Kansilehdellä tarkennettiin: tutkimus hänen symboleistaan, kielestään ja rytmistään.

Mattilan tutkimus on sisältöjä kartoittava, eikä siinä käsitellä Koskenniemen suhdetta runomittoihin. Markku Toivosen teos Laulava hiljaisuus sen sijaan paneutuu vain runomittoihin ja jättää Koskenniemen runoilijalaadun kokonaan arvioimatta. Se onkin erinomainen rajaus, sillä runoilijan kiinnostavimmat puolet liittyvät metriikkaan.

Laulava hiljaisuus on tarkka ja asiantunteva johdatus metriikan peruskysymyksiin. Toivonen on perehtynyt liki kaikkeen suomalaiseen tutkimukseen runomitoista ja käy keskustelua aiemman tutkimuksen ja runorytmiä käsittelevän esseistiikan kanssa.

Vanhaa salatiedettä?

On varmaankin tosiasia, että tällä vuosituhannella julkaisseista runoilijoista perin harva hallitsee metriikan sääntöjä. Osittain metriikan sääntöihin on suhtauduttu epäluuloisesti kuin salatieteisiin. Mittoja ei enää käytetä. Alasajo alkoi jo 1950-luvulla ja viimeisimmät mitallisuuteen positiivisesti ja luovasti suhtautuneet runoilijat olivat Aale Tynni ja Lauri Viita.

Voimakas karsastus metriikkaan linkittyi paitsi modernismin myöhästyneeseen, mutta nopeaan tuloon suomalaisessa kirjallisuudessa, myös poliittiseen liikehdintään. Mitallinen runous katsottiin vanhoilliseksi, yltiöisänmaalliseksi lajiksi. Myöhemmin vain ani harva on käyttänyt vanhoja taidemuotoja. Rytmi ja sointi tyrmättiin 1960-luvulla perusteellisesti. Ilpo Tiihosen jambit ovat olleet viime vuosisadan lopulla ainoita mitallisuuden palauttamispyrkimyksiä.

On virkistävää tätä taustaa vasten lukea Toivosen metriikkaan hyvin paneutunutta tekstiä. Kun riimirunous on siirtynyt miltei kokonaan lastenrunoihin ja rocklyriikkaan, on varsinainen mittojen runousoppi kuopattu totaalisesti. Harmi, sillä mitat oikein käytettyinä voisivat edelleen olla mukana lyyrisissä keinovalikoimissa.

Kirjoittaessaan V.A. Koskenniemen lyriikasta Toivosella on ollut lähteinä yli 30 vuotta vanha suomalaisen runouden metriikan tutkimus, tärkeimpinä August Ahlqvist, V. Arti, Matti Sadeniemi, Unto Kupiainen, Rafael Koskimies, Pentti Leino ja Auli Viikari. Mutta hän on perehtynyt myös Heikki Salon vuonna 2008 julkaisemaan laululyriikan käsikirjaan Kahlekuningaslaji.

Teoksen kiintoisinta luettavaa onkin näiden tutkijoiden erilaiset suhtautumiset metriikan peruskysymyksiin ja yksityiskohtiin. Keskeinen intressi kohdistuu Koskenniemen mitallisuuden käyttöön ja erilaisiin käsityksiin siitä.

Laulava hiljaisuus on perusteellinen ja tarkasti rajattu tutkimus metriikan käytön historiasta, erityisesti V.A, Koskenniemen runouden kautta.

Metriikan perusteet

Kirjassa määritellään selkeästi metriikan perussanasto. Runojalat ja niistä muotoutuvat säkeet, säkeissä esiintyvät nousut ja laskut esitellään perusteellisesti. Säkeen aloituksen ratkaiseva odotusarvo ja säeparien erilaiset kytkennät, parillisiin ja parittomiin, ja kasautuminen nelirivisiksi (joskus muiksi pituuksiksi) säkeistöiksi tulevat selväksi.

On hyvä, että Toivonen etenee kronologisesti, sillä metriikan teoriassa on ollut erimielisyyksiä, jopa kiistakapuloita. Eniten pohdittiin tavun laajuuden ja painon suhteita, sitä kumman tulisi olla määräävämpi tekijä.

Tämä liittyy lyriikan irtoamiseen laulun perinteestä. Alun perinhän lyriikka on ollut lyyran säestyksellä esitettyä laulamista. Laulussahan sävelkorkeus on määräävä. Termi korko on metriikassa jopa sekavuutta aiheuttava. Kyse on sävelkorkeudesta, intonaatiosta. Puheessa tämä vaikuttaa ratkaisevasti merkitykseen, samoin runoa ääneen luettaessa tai lausuttaessa. Eikö koron imagolle riitä liittyminen pankki- ja jalkinemaailmaan?

Kuten Auli Viikari toteaa Runousopin perusteisiin kirjoittamassaan luvussa Lyriikan runousoppia: ”Metriikan tai metrisen kuvauksen tehtävä ei ole runon rytmin kuvaus.” Kaava ja yksittäinen runo ovat eri asioita, hän jatkaa, ja ”kummastakin on pidettävä erillään tietyn runon lausuntaesitys”. Runoja ei voi lukea ääneen korostaen orjallisesti painollisia tavuja, ellei sitten halua pilailla tai tulla naurunalaiseksi.

Toivosen teos kuvaa hyvin metriikkaa koskevaa historiallista tutkimusdialogia, ja mikä mainiota, on hänen esimerkkirunoilijanaan V.A. Koskenniemi, joka on ehkä eniten kirjoittanut erilaisia mitallisia runoja suomen kielellä.

Runomitat

Laulavassa hiljaisuudessa käsittelee kirjoittaja ensin dynaamiset runomitat, nuo neljä erilaista peruskaavaa: trokee, daktyyli, jambi ja anapesti. Kaikkia näitä on käytetty runsaasti suomenkielisessä runoudessa. Kuitenkin varsinkin anapesti, jossa on kaksi painotonta tavua alussa, on usein koettu väkinäisesti runouteemme sopivaksi. Onhan suomen kielessä paino aina ensimmäisellä tavulla.

Toivonen lainaa Pentti Leinoa todetessaan, että ”lyhyt pääpainollinen tavu voi menettää prominenssinsa säkeen lopussa olevan tauon jälkeen”. Mutta kyllä se voi menettää sen runon alussakin, jos on lyhyt. Kirjan esimerkki on osuva: ”Mi-nä lau-lan sun ilta-si tähti-hin”.

On selviö, että trokee sopii suomenkieliseen runoon parhaiten. Siihen perustuu myös kalevalamitta. Myös daktyyliä on käytetty erinomaisesti. Lauri Viidan painava, kolmitavuisvoittoisten sanojen vyöryttämä ja upeasti riimitetty Julku on hyvä esimerkki.

Murretut mitat

Kaikkein kiinnostavimmat runomittoja koskevat luvut liittyvät kirjassa mittojen lieviin rikkomuksiin. Ajatus säännönmukaisesta, pakotetusta mitasta tuntuu jo määrittelynä vastenmieliseltä. Sitä se on myös toteutettuna. Kalevalamitassa juuri poikkeamat eli murrelmasäkeet tuovat eepokseen suurta viehätystä.

Esimerkkinä alku, jonka neljäs säe on murrettu:

”Mieleni minun tekevi
Aivoni ajattelevi
Lähteäni laulamahan
Saa’ani sanelemahan”

Toistuva kaava aiheuttaa marssimaisen, monotonisen rytmin, josta murrelmasäe, kuin lievä sivuaskel, vapauttaa sanajonossa kulkevan lukijan (tai kuulijan).

Klassisia runomuotoja Toivonen kuvaa osaavasti, niin sonettimuotoa, silosäettä, aleksandriinia kuin stanzaa. Teoksen kiinnostavimpia lukuja ovat Jambinen inversio, Kesuura, lisäksi aiheina trokee-daktyyli ja erityisesti jambi-anapesti. Niissä kaikissa avataan mahdollisuuksia runomittojen vaihteluihin. Melko vapaaseen mittojen hyödyntämiseen soisi nykylyriikastakin löytyvän kirjoittajia.

Klassiset runoilijat ovat kehitelleet omia yhdistelmiään käyttämällä eri mittoja samassa säkeistössä. Tunnetuimpia ovat Alkaioksen ja Sapfon mitat. Toivonen esittelee kiinnostavasti molemmat. Alkaioksen mitassa on nelisäkeiseen säkeistöön mahdutettu kaikki neljä perusmittaa. Kirjassa on esimerkkinä Koskenniemen Oodi tähdille.

Sapfon mittaa kirjoittaja tutkii Uuno Kailaan Vaeltajan oodin kautta, ja mainitsee Tomas Tranströmerin käyttäneen myös sitä. Mitta on yksinkertaisempi kuin Alkaioksen, mutta tiukka. Siinä on pelkästään laskevia runojalkoja, mutta tavujen pituudet ja paikat ovat vakiot. Mitta on siis kiintorytminen.

Runomitoista kiinnostuneen kirjoittajan soisi nykyaikanakin kokeilevan sulkakynänsä lennokkuutta, siipiään klassisissa muodoissa. Peräänkuulutan muotokokeiluita, joissa rytmiä haetaan omaperäisin keinoin. Muistan Ezra Poundin kertoneen löytäneensä provencelaista runoutta tutkiessaan aikakauden, jolloin runoilijalla piti olla oma runomitta. Toisten mitan käyttäminen oli plagiaatti. Toisaalta Provencessa oli 1100-luvulla muodissa sestiini, joka oli tiukasti määritelty mitta.

Ilpo Tiihonen on käyttänyt melko runsaasti jambisia säkeitä. Hänen tunnettu runonsa Sikojen rakkaus on jambi-anapesti.

Muita soinnullisuuden keinoja

Kalevalasta on tuttu parallelismi eli toisto. Se on merkitysten kautta rytmiin tuotettua koheesiota. ”Pää kierähti pihalle / Kieri kallo kartanolle.”

Toisto voi olla myös konkreettista: ”Itki päivän, itki illan.”

Alkusointu eli alliteraatio ja loppusointu eli riimi ovat runouden sointuisuuskeinovarastossa korkealla. Kalevalassa käytetään alkusointua, kun taas riimi on ruotsalaista lainaa suomen kieleen.

Ei voi olla huomaamatta sisäsoinnun muotikäyttöä suomalaisessa räpissä. Ei sisäsointu uusi keino ole, mutta sitä ei ole juuri tutkittu. Muistan Auli Viikarin lyhyen katsauksen teoksessa Ääneen kirjoitettu.

Toivosen teos saattaa olla alkupotku uudelle innostukselle metriikkaan, joka ei ole salatiedettä, vaan laulavan rytmin tutkimusta runoudessa.

Erkki Kiviniemi