Latina on edelleen hämmentävän tarpeellinen ja elävä kieli – arviossa Latinan kielen historia

Kuva: Gaudeamus

Latinan harrastajat ovat saaneet lukemistokseen jotain sellaista, jota ei koskaan ennen ole ollut heidän ulottuvillaan suomeksi. Latinan kielen kehitys on siinä tarjolla useista näkökulmista. Mikä parasta, Latinan kielen historia -teoksesta (Gaudeamus, 2025) saa irti verraten vaivattomasti sekin, joka ei ole latinaan sen kummemmin perehtynyt.

Totta kai kirja antautuu täydemmin latinistille, joka voi esimerkiksi runsaiden alkuperäistekstien näytteiden varassa kokeilla omia varjokäännöksiään. Latinalaiset, pitkähkötkin otteet on kaikki suomennettu. Teos on näin ollen latinasta ponnistava, tervetullut spesiaaliopas kulttuurihistoriaan, eikä latinan taidon puute estä siitä nauttimasta.

Teos on samalla oivallinen ja antava tiivistelmä useista aihepiireistä myös kielitieteilijöille. Kolmetoista kirjoittajaa on asiantuntijoiden ansioituneinta kaartia Helsingin, Turun ja Jyväskylän yliopistoista.

Kirja on jaettu kahteen pääosaan, kronologiseen ja temaattiseen. Ajallisesti tasavallan ajan klassista latinaa (Veli-Matti Rissanen) edustivat ennen kaikkea Caesar ja Cicero. He ovat jälkipolville sitten myös todella edustaneet, sillä latinasta puhuttaessa tarkoitetaan yleensä heidän käyttämäänsä kieltä. Ne, jotka Suomessa vielä lukivat oppikoulussa pitkän latinan, ovat opiskelleet juuri heidän latinaansa.

Silloin tekstit käsittelivät suurelta osin, elleivät lähes kokonaan, valtapolitiikkaa ja imperiumin laajentamista. Aihepiiri pitäytyi harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta luvalla sanoen ahtaissa ympyröissä, sotilaselämän, hyökkäysten ja puolustuksen kuvauksissa ja niiden mukaisessa sanastossa.

Latinan koukkuun jääneestä harrastajasta tuntuukin hyvältä, kun antiikkia valotetaan myös muista näkökulmista, kuten vanhat latinanlukijat ovat viime vuosina runsastuneesta suomenkielisestä antiikkikirjallisuudesta saaneet ilokseen havaita. Uskon, että tässä Latinan kielen historiassa kaltaisiani entusiasteja innostavat varsinkin näytteet elämän muistakin ilmiöistä.

Ajanlaskun ensimmäisen vuosisadan kielen kehittymisen proosatyylin esimerkkeinä esitellään Senecan, Tacituksen ja Apuleiuksen eroja klassisimman vaiheen kirjoittajiin (Janne Hovi). Matka jatkuu myöhäisantiikista keskiajalle (Timo Korkiakangas), renessanssiin ja uudelle ajalle (Raija Sarasti) sekä uuslatinaan, lähelle omaa aikaamme, latinaan myös Suomessa (Reijo Pitkäranta).

Toisessa pääosassa tarkastellaan kielenkäytön erilaisia alueita, latinalaista runoutta (H. K. Riikonen), piirtokirjoituksia (Heikki Solin), latinan suhdetta muihin kieliin Rooman valtakunnassa (Martti Leiwo), kielioppien kehitystä ja kielen opettamista (Anneli Huhtala) sekä latinaa uuden ajan tieteen, varsinkin luonnontieteiden, kielenä (Tommi Alho). Siinä on havainnollisimmasta päästä vasta-argumentti niille, jotka pitävät latinaa kuolleena kielenä.

Lopuksi on puhetta sananmukaisesti muinaisista roomalaisista, kun käsitellään latinaa osana oletettua indoeurooppalaisten kielten kantakieltä (Martti Nyman). Teoksen päättää latinan eriytyminen romaanisiin kieliin (Outi Merisalo).

Lähellä Hadrianuksen muuria Pohjois-Englannissa oli 90–120 jaa. Rooman armeijan varuskunta, jonka kaivauksista hapettomasta maasta on löytynyt hyvin säilyneitä puutauluja. Ne toimivat kirjoitusmateriaalina. Kuvan esimerkissä latinaan on sekoittunut gallialaista ainesta. Viestissä Severus tervehtii Candidusta ja kirjoittaa: ”Kuluista Saturnaliaa varten, pyydän sinua, veli, hoitamaan ne neljällä tai kuudella assilla ja (hommaa) retiisejä ei vähemmällä kuin puolella denaarilla. Voi hyvin, veli.” Kirjan kuvitusta.

* *

Luultavasti tätä Latinan kielen historiaa käytetään vastaisuudessa oppikirjana myös yliopistoissa, vaikka se epäilemättä houkuttaa ketä tahansa. Itseäni kiinnosti varsinkin latinan kielen suhde imperiumin ajan muihin kieliin ja latinan muovautuminen tässä ympäristössä. Samoin niiden kirjoittajien kieli, joille latina ei ollut äidinkieli, on lisäkseni monille lukijoille uusi näköala latinaan.

Nykyisessä fiktiokirjallisuuden maailmassa kontaktilingvistiikka tuntuu suorastaan sepitteeltä. Kirjan esimerkkeinä on tutkittu yksityiskirjeitä, jotka on kirjoitettu keramiikanpalasille, papyrukselle tai puutauluihin ja piirtokirjoitukset hakattu, kaiverrettu tai raaputettu kiveen tai laastiin. Martti Leiwo toteaa armeijan sotilaiden (!) kirjoittaneen toisilleen paljon. Vaikka kyse on sotilaista, päästään hiukan kiinni myös heidän arkisempaan puoleensa.

Kun vanhat koululatinan opiskelijat kokoontuvat, harmittelun aiheena on silloin tällöin epätietoisuus siitä, miten latinaa (tarkalleen) äännettiin. Latinan kielen historia voi hyvästä syystä jo sen takia levitä näissä klassikkopiireissä, että tutkimuksessa ollaan hyvinkin asiasta perillä.

Tämänkaltaiset ongelmat ja muun muassa kieliopin evoluution vaiheet ovat lähinnä tutkijoiden intresseissä, mutta virkistävää ajankulua myös muille. Rissanen mainitsee, että puheen käyttöön ovat tuoneet selkoa esimerkiksi antiikin kirjailijoiden suoraan ääntämiseen liittyvät kommentit, kirjoituskäytännöt, sanaleikit ja alkuperäisdokumenttien kirjoitusvariaatiot. Niitä hän luonnehtii antiikin latinan ääntämyksen tallenteiksi. Eikä siinä kaikki: ”Säilyneen aineiston perusteella voimme tehdä havaintoja myös tapahtuneista äänteenmuutoksista sekä ääntämisen alueellisesta ja sosiaalisesta vaihtelusta”.

Tutkimus on päässyt hämmentävän lähelle vuosituhansien takaisia ihmisiä ja heidän kommunikaatiotaan. Lentävää lausetta hivenen muuttaen: Vita brevis, latina longa eli elämä lyhyt, latina pitkä. Sen mukaisesti tämä teos panee pohtimaan, ketkä jatkossa – englannin pönkittäessä valtakielen asemaansa – tutkivat oman maamme historiaa, jossa dokumentit ovat paljossa latinaksi, ruotsiksi ja venäjäksi?

Risto Ojanen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua