Kirjallisuuden historiasta, Miki Liukkosen tuotannosta ja kuolevaisuudesta syntynyt esikoisromaani hengästyttää ja haastaa lukijan

Kuvat: Otto Virtanen / WSOY

”Suuruudenhullu esikoisromaani”, lupaa sisäkannen markkinointiteksti ja kiteyttää Samuli Knuutin Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä (WSOY, 2025) kahteen sanaan. Mikäli siis yli 800-sivuista, monesta näkökulmasta ja monessa aikatasossa kerrottua ylitsepursuavaa teosta voi kahteen sanaan kiteyttää.

Nälkävuotta pidemmän teoksen juonen selittämisessä menisi helposti yksi iltapäivä, mutta tiivistetysti tarina kertoo Klaus Pettymys -nimisestä kirjailijasta, joka ensimmäisen noin sadan sivun ajan vaikuttaa melko kliseiseltä mulkvistilta. Tämä on alkukankeutta: kun lukija tutustuu Pettymykseen paremmin, tajuaa tämän olevan sittenkin ihan ok tyyppi. Pian lukija jo sympatisoi Pettymystä ja alkaa toivoa tämän selviämistä.

Selviämistä, sillä se, mikä on alkanut jokseenkin normaalina tarinana kirjailijoista ja heidän arkipäiväisestä elämästään uuden teoksen ilmestyessä, muuttuukin selviytymistaisteluksi maailmassa, jota hallitsee ihmekone Sanoinkuvaamaton. Sanoinkuvaamaton elää tarinoista, ja sen tyytyväisyyttä (ja maailman jatkuvuutta) turvaamaan on kehittynyt maailmanlaajuinen kirjallisuutta puolustava verkosto. Sen haarat ulottuvat kaikkialle, ja se on valmis uhkailemaan, kiduttamaan, ja tappamaan turvatakseen kirjallisuuden tulevaisuuden.

Knuutin tiiliskivijärkäleessä onkin riemastuttavaa se, miten vahvasti se asettaa jalustalle kirjallisuuden, rakastaen ja puolustaen sitä. Kuviot sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa TikTokin on korvannut SikFuk-nimellä kulkeva edeltäjäänsä vastaava aivomätäsovellus. Hesarin printtiversio tuhannen kappaleen painoksellaan on ennen kaikkea statussymboli, mutta kirjoja painetaan yhä. Painetaan yhä, kirjoitetaan yhä, ja jotkut jopa lukevatkin niitä.

Mikäli teoksen lukija on ahkera lajissaan ja tuntee niin läntisen kaanonin klassikot kuin suomalaiset helmet, sivuille auliisti ripotellut viittaukset kirjallisuushistoriaan tuottavat eittämättä tunnistamisen riemua. Käsivarrenpaksuisesta järkäleestä ja sen kielellisestä ilottelusta voi kuitenkin nauttia, vaikka oma lukutausta olisi heikompikin.

On kuitenkin yksi esikuva, jota ei voi ohittaa: Miki Liukkonen.

Knuuti oli edesmenneen kirjailijan kustannustoimittaja, ja Liukkonen näkyy niin tekstissä kuin Pettymyksessäkin: Nuori (kirjailijaksi siis, kuten Kuvioissakin todetaan useaan otteeseen, alleviivaten kirjailijan omaa kriisiä ikääntymisestä ja kuolevaisuudesta) rock-estetiikasta tyylinsä ammentava, päihteitä ja alkoholia väärinkäyttävä mieskirjailija. Ja onpa Knuutin romaanin viimeisen luvun nimikin ”O”.

Knuuti itse sanoo kiitoksissaan pohjaavansa kaikki henkilöhahmonsa itseensä ja kieltää teoksensa olevan avainromaani, eli totta kai se pitää (ainakin osittain) sellaisena lukea. Avainromaanit, samoin kuin autofiktio, ovat loppusanojen mukaan kirjailijan inhokkilistalla. Ironisesti Kuviot tuntuu kuitenkin ammentavan itseensä molemmista lajityypeistä, samoin kuin noin viidestäkymmenestäseitsemästä muusta.

* *

Mammuttiromaani on paikoin uuvuttava. Lukija samoaa puolen sivun mittaisten virkkeiden ja toistaan villimpien kielikuvien maastossa yrittäen muistaa, minkäväristä lankaa seurata – värikin on muuttunut jo useampaan kertaan, samoin kun äänessä olevan minäkertojan nimi. Matkaa tehdään samaan aikaan kajakissa ja hevosen selässä (kuvainnollisesti), väliin myös luksusjahdilla (kirjaimellisesti).

Lokaationa dominoi Helsinki, mutta piipahdetaan myös Amsterdamissa, Japanissa ja Afrikassa. Viimeisin on maailman toiseksi suurimpana mantereena todellakin mahdollista typistää yhdeksi auringon alla kituvaksi kiinalaisomisteiseksi siirtomaaksi, koska mitä muuta kulttuuria siellä voisi länsimaisesta näkökulmasta katsottuna edes olla?

Satiiri tulee vahvasti läpi lyömäaseeksi luokiteltavasta opuksesta, kohdistuen sekä koko kustannusalaan ja kirjallisuuteen kuin laajemmin yhteiskuntaan. Ehkä siis myös Afrikasta puhuminen onkin vain satiiria eurosentrismistä? Kun satiiri satirisoi satiiria, on vaikea muodostaa lopullista mielipidettä. Ihan sama.

”Ihan sama” kuuluvat romaanin viimeiset sanat (pahoittelut spoilerista, mutta ei tämä kyllä spoilaa mitään), mutta siihen ei lukukokemusta kyllä voi kiteyttää. Se on rikas, villi, paikoin kaistahullu ja paikoin tylsistyttävä, mutta ihansama se ei ole. Tyhjentävästi on vaikea todeta mitä se on, mutta vähintäänkin kiitos ja kumarrus tarinoille.

Elsa Lindström

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua