Kuvat: Otto Virtanen / WSOY
KIRJAT | Kustannustoimittaja ja kriitikko Samuli Knuutin Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä on rikas, villi, paikoin kaistahullu ja paikoin tylsistyttävä mammuttiromaani.
”Tiiliskivijärkäleessä on riemastuttavaa se, miten vahvasti se asettaa jalustalle kirjallisuuden.”
ARVOSTELU
Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä
- WSOY, 2025.
- 857 sivua.
”Suuruudenhullu esikoisromaani”, lupaa sisäkannen markkinointiteksti ja kiteyttää Samuli Knuutin Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä (WSOY, 2025) kahteen sanaan. Mikäli siis yli 800-sivuista, monesta näkökulmasta ja monessa aikatasossa kerrottua ylitsepursuavaa teosta voi kahteen sanaan kiteyttää.
Nälkävuotta pidemmän teoksen juonen selittämisessä menisi helposti yksi iltapäivä, mutta tiivistetysti tarina kertoo Klaus Pettymys -nimisestä kirjailijasta, joka ensimmäisen noin sadan sivun ajan vaikuttaa melko kliseiseltä mulkvistilta. Tämä on alkukankeutta: kun lukija tutustuu Pettymykseen paremmin, tajuaa tämän olevan sittenkin ihan ok tyyppi. Pian lukija jo sympatisoi Pettymystä ja alkaa toivoa tämän selviämistä.
Selviämistä, sillä se, mikä on alkanut jokseenkin normaalina tarinana kirjailijoista ja heidän arkipäiväisestä elämästään uuden teoksen ilmestyessä, muuttuukin selviytymistaisteluksi maailmassa, jota hallitsee ihmekone Sanoinkuvaamaton. Sanoinkuvaamaton elää tarinoista, ja sen tyytyväisyyttä (ja maailman jatkuvuutta) turvaamaan on kehittynyt maailmanlaajuinen kirjallisuutta puolustava verkosto. Sen haarat ulottuvat kaikkialle, ja se on valmis uhkailemaan, kiduttamaan, ja tappamaan turvatakseen kirjallisuuden tulevaisuuden.
Knuutin tiiliskivijärkäleessä onkin riemastuttavaa se, miten vahvasti se asettaa jalustalle kirjallisuuden, rakastaen ja puolustaen sitä. Kuviot sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa TikTokin on korvannut SikFuk-nimellä kulkeva edeltäjäänsä vastaava aivomätäsovellus. Hesarin printtiversio tuhannen kappaleen painoksellaan on ennen kaikkea statussymboli, mutta kirjoja painetaan yhä. Painetaan yhä, kirjoitetaan yhä, ja jotkut jopa lukevatkin niitä.
Mikäli teoksen lukija on ahkera lajissaan ja tuntee niin läntisen kaanonin klassikot kuin suomalaiset helmet, sivuille auliisti ripotellut viittaukset kirjallisuushistoriaan tuottavat eittämättä tunnistamisen riemua. Käsivarrenpaksuisesta järkäleestä ja sen kielellisestä ilottelusta voi kuitenkin nauttia, vaikka oma lukutausta olisi heikompikin.
On kuitenkin yksi esikuva, jota ei voi ohittaa: Miki Liukkonen.
Knuuti oli edesmenneen kirjailijan kustannustoimittaja, ja Liukkonen näkyy niin tekstissä kuin Pettymyksessäkin: Nuori (kirjailijaksi siis, kuten Kuvioissakin todetaan useaan otteeseen, alleviivaten kirjailijan omaa kriisiä ikääntymisestä ja kuolevaisuudesta) rock-estetiikasta tyylinsä ammentava, päihteitä ja alkoholia väärinkäyttävä mieskirjailija. Ja onpa Knuutin romaanin viimeisen luvun nimikin ”O”.
Knuuti itse sanoo kiitoksissaan pohjaavansa kaikki henkilöhahmonsa itseensä ja kieltää teoksensa olevan avainromaani, eli totta kai se pitää (ainakin osittain) sellaisena lukea. Avainromaanit, samoin kuin autofiktio, ovat loppusanojen mukaan kirjailijan inhokkilistalla. Ironisesti Kuviot tuntuu kuitenkin ammentavan itseensä molemmista lajityypeistä, samoin kuin noin viidestäkymmenestäseitsemästä muusta.
* *
Mammuttiromaani on paikoin uuvuttava. Lukija samoaa puolen sivun mittaisten virkkeiden ja toistaan villimpien kielikuvien maastossa yrittäen muistaa, minkäväristä lankaa seurata – värikin on muuttunut jo useampaan kertaan, samoin kun äänessä olevan minäkertojan nimi. Matkaa tehdään samaan aikaan kajakissa ja hevosen selässä (kuvainnollisesti), väliin myös luksusjahdilla (kirjaimellisesti).
Lokaationa dominoi Helsinki, mutta piipahdetaan myös Amsterdamissa, Japanissa ja Afrikassa. Viimeisin on maailman toiseksi suurimpana mantereena todellakin mahdollista typistää yhdeksi auringon alla kituvaksi kiinalaisomisteiseksi siirtomaaksi, koska mitä muuta kulttuuria siellä voisi länsimaisesta näkökulmasta katsottuna edes olla?
Satiiri tulee vahvasti läpi lyömäaseeksi luokiteltavasta opuksesta, kohdistuen sekä koko kustannusalaan ja kirjallisuuteen kuin laajemmin yhteiskuntaan. Ehkä siis myös Afrikasta puhuminen onkin vain satiiria eurosentrismistä? Kun satiiri satirisoi satiiria, on vaikea muodostaa lopullista mielipidettä. Ihan sama.
”Ihan sama” kuuluvat romaanin viimeiset sanat (pahoittelut spoilerista, mutta ei tämä kyllä spoilaa mitään), mutta siihen ei lukukokemusta kyllä voi kiteyttää. Se on rikas, villi, paikoin kaistahullu ja paikoin tylsistyttävä, mutta ihansama se ei ole. Tyhjentävästi on vaikea todeta mitä se on, mutta vähintäänkin kiitos ja kumarrus tarinoille.
Elsa Lindström
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Hyvänmielen lätkäromanssi nuorille ja miksei vanhemmillekin – arviossa Annukka Salaman Sulamispiste
KIRJAT | Ylöjärveläinen Oliver hiihtää kilpaa, mutta hänen todellinen intohimonsa on jääkiekko, jota poika harjoittelee salaa läheisen avolouhoksen jäällä.
Kommunistinen diktatuuri murskasi surutta parhaitaan – arviossa Elina Kahlan Gulagin viisas
KIRJAT | Gulagin viisas on Elina Kahlan teoksen päähenkilö Pavel Florenski, kommunistisen terrorin uhri. Mies yhdisti tieteen, taiteen ja uskon, mutta se oli Neuvostoliitolle liikaa.
Esikoisromaani palaa koronakevääseen ja etätyösuositusten aikaan – arviossa Tuula Salovaaran Tuija-aidan vanki
KIRJAT | Romaanin pääjuonen herkullinen potentiaali hautautuu loputtomiin yksityiskohtiin, takaumiin ja sivujuoniin.
Työn ja ihmisyyden puristuksessa – Risto Havunen kirjoitti oppaan uupumuksen torjuntaan johtajille ja esihenkilöille
KIRJAT | Johtamispuhe korostaa myötätuntoa, osallisuutta ja valmentavaa otetta, mutta esihenkilön vastuu ja kuormitus eivät ole kadonneet minnekään.