Kertomuskriittinen opas ruotii 2000-luvun tarinoita – Kertomuksen vaarat on tärkeä tietokirja muillekin kuin media-alan ammattilaisille

Kirjan työryhmä. Kuva: Laura Vesa

Koneen säätiön rahoittama Kertomuksen vaarat -projekti keräsi Facebookin ja Twitterin kautta 800 vinkkiä aikamme kertomuksista. Kirjallisuustieteilijä Maria Mäkelän johtama projekti ei keskittynyt siihen, ovatko tarinat totta: ”Meitä ei kiinnosta sinun tarinasi, vaan miksi sen kerrot.”

Lokakuun lopussa julkaistu Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa -kirja (Vastapaino, 2020) kokoaa projektin antia kansien väliin. Kertomuskriittinen opas auttaa navigoimaan voimaannuttavien, suututtavien, manipuloivien ja hyvää tarkoittavien kertomusten karikoissa: miten 2000-luvun suosittuja tarinoita kerrotaan, miten ne leviävät ja miten niitä pitäisi lukea.

Perusteellinen teos on oppikirja journalisteille ja selviytymisopas mediakasvatukseen. Se kaipaisi rinnalleen somenselaajan työkirjan, koska tarinat muokkaavat maailmankuvaa ja tarinasokeus sumentaa medialukutaitoa. Hälytyskellojen pitäisi soida aina, kun kohtaa tunteisiin vetoavan somekertomuksen, jonka päättyy ”saa jakaa” tai ”kaverin pyynnöstä pistän päivityksen julkiseksi”.

Kertomuksissa toistuu viisi mallitarinaa

Tehokkaat kertomukset on sidottu aikaan ja paikkaan. Niissä on samastuttavia yksityiskohtia. Kertomuksissa toistuu viisi mallitarinaa, joiden asetelma ja opetus ovat tuttuja muun muassa hengellisistä traditioista, kansanperinteestä ja saduista.

Tuhkimotarinat kertovat rohkeiden ihmisten sankarillisesta selviytymisestä. Kääntymystarinoissa hyvinvointiyrittäjät, motivaatiopuhujat ja elämäntapavalmentajat kuvaavat koskettavasti hetkeä, joka muutti heidän elämänsä. Oivallus on kuin Matrix-elokuvien punapilleri, joka saa valkoisen heteromiehen heräämään feministien hallitsemasta todellisuudesta. Irtisanoutumalla järjestelmästä voimaantuva yksilö ottaa kontrollin omiin käsiinsä.

Köyhän ostokset maksava laupias samarialainen saa somepäivityksellä ylleen sädekehän, joka hehkuu piittaamattomien ohikulkijoiden ja instituutioiden välinpitämättömyyden keskellä.

Köyhyystarinoissa vähäosaisen pitää ansaita hyväntekijän myötätunto sen sijaan, että kansalaiselle myönnettäisiin harmaata ja tunteetonta apua objektiivisella mittaristolla. Systeemiä vastustava pieni ihminen ei someaikana tarvitse Karpoa. Mutta miksi tarina jaetaan? Kannattaisiko mieluummin tehdä Kela-päätöksestä oikaisuvaatimus kuin somepäivitys?

Juuri näin asiat koetaan

Tunteita herättävät tarinat yksinkertaistavat mutkikkaita ilmiöitä ja tarjoavat tutun moraalisen asetelman. Juuri näin nämä asiat koetaan! Tämä on niin totta! Tarinoita jakava suorastaan liikuttuu siitä, miten oma liikutus onkin niin oikein.

Kertomukset ovat suojassa kritiikiltä ja faktantarkistukselta. On lähes mahdotonta selvittää, onko kertoja oikeasti kohdannut tunnevyöryjä synnyttävän tilanteen. Mutta traagisten tarinoiden epäileminen olisi tunteetonta ja pahantahtoista.

Lähikaupassa asiakkaita positiivisilla viesteillä ilahduttavan kehitysvammaisen tarina leviää maailmanlaajuisesti. Sen suomalaisversiota jaetaan tuhansittain, vaikkei täkäläisissä kaupoissa edes ole ostostenpakkaajia. ”Emme voi tietenkään olla täysin varmoja, onko Jonin tarina totta, mutta ainakin minun lapsellinen sydämeni, joka uskoo rakkauteen, unelmiin ja onnellisiin loppuihin, haluaa uskoa että se on totta”, puolustautuu tarinasta viraalihitin tehnyt sanomalehtikolumnisti.

Tarkoitus pyhittää keinot. Ja tehokkaissa tarinoissa pitää olla käsinkosketeltavia yksityiskohtia, jotka tekevät niistä helposti samastuttavia, muistettavia ja vaikuttavia. Vaikka sitten maailmalta lainattu kehitysvammainen pakkaaja.

”Juuri näin toimii koulukiusaaminen, lastensuojelu, Kela, kapitalismi tai valtamedia”, tuumii koskettavan tarinan jakoon pistävä someselaaja. Jakaminen vahvistaa tunnetta, ja kokemus alkaa kertoa isoa tarinaa. Näin meillä kohdellaan vanhuksia! Jakajan mielestä juuri tämä yksittäistapaus kuvaa jotakin suurempaa ilmiötä. Yhteiskunta ei toimi!

Esimerkki ja todiste epäkohdasta

Tarinoiden mahti elää myös medioissa. Asiantuntijat on siirretty kainalojuttuihin ja ääneen päästetty tavalliset ihmiset. Koskettava tarina ei kuitenkaan riitä julkaisuperusteeksi. Mikäli yksilö ei toimi esimerkkinä yleisestä ilmiöstä, ajaudutaan kehäpäätelmään: kertomuksesta tulee esimerkki ja todiste epäkohdasta. Tilasto- ja tutkimustietoon perustuva selvitys eläkeläisten ostovoiman kehityksestä välittäisi eri viestin kuin itkukertomus mummosta, joka joutuu miettimään, riittävätkö rahat leipään vai makkaraan.

Sekä toimittajat että haastateltavat päätyvät hankalaan tilanteeseen. Toimittajat tuntevat itsensä imurikauppiaaksi houkutellessaan haastateltavia kertomaan henkilökohtaisia kokemuksiaan. Haastateltavat oppivat esittämään roolia, jota heiltä odotetaan. He kertovat mallitarinaan sopivia mallivastauksia.

Kuukausiliitteessä kuukausia aiheeseen uppoutunut tähtitoimittaja tuottaa mestarillisia kertomuksia. Mutta hittijutun rääpäisee myös vartissa sopivasta somepäivityksestä. Inspiraatio- ja selviytymistarinat ovat saaneet omia osastojaan mediassa.

Somea selatessa ei ole vaikea arvata huomisen uutisia. Villisti tykätyt ja jaetut kertomukset leviävät lehtiin ja ajankohtaisohjelmiin. Tarinoita saatetaan ”uutisoida” totena varmistamatta tietoja mitenkään. Ne poikivat kampanjoita, somevainoa ja lakialoitteita.

Kohun keskellä unohtuu, että kipinän sytytti yksittäisen ihmisen kokemus, jota ei voi tai ei ole mielekästä todistaa sen paremmin todeksi kuin sepitteeksikään. Samastuttava kertomus vinouttaa käsitystä ilmiön yleisyydestä.

Julkisuuskohut levittävät tarinoita entistä laajemmalle yleisölle, vaikka riittäisi että pieni fanaattinen seuraajakunta on uskossa. Pakurikääpäkauppias tietää, ettei ihmerohtoa saa kaupaksi kaikille.

Ideologiat aiheuttavat tarinasokeutta

Kertomukset ovat tehokkaita, koska ne on helppo ymmärtää ja muistaa. Informaatioähky on johtanut taisteluun siitä, kuka esittää vetävimmän kertomuksen, oli se sitten keksitty tai tositapahtumiin perustuva. Poliitikot viljelevät koskettavia tarinoita kohtaamisista vähäosaisten kanssa, koska kohtaamistarinat luovat totuuden tuntua.

Tarinatalous on johtanut tarinaähkyyn. Tunteita lypsävä tarinallistaminen kyynistää. Leipäjonokertomusten ongelma ei ole se, ovatko ne tosia vai tekaistuja, vaan se, ettei niiden todenperäisyydellä ole mitään väliä. Johtaako empatia- ja vihatarinoihin kyllästyminen samaan kuin valeuutiset? Presidentti on ehkä valehtelija, mutta hän on sentään meidän valehtelijamme.

Ideologiat aiheuttavat tarinasokeutta. Helpointa tämä on huomata muissa. Oma ajattelu ja havainnot perustuvat puhtaisiin faktoihin ja luotettaviin lähteisiin, vastustajan narratiivi värittyneeseen maailmanselitykseen ja ajatusmalliin.

Politiikassa tarinallisuus tuottaa faktoista piittaamatonta puhetta ja yksioikoisia tulkintoja, joissa kertomukset eivät palvele keskustelua vaan polarisoitumista. Kertomukset vahvistavat aiempia uskomuksia, stereotyyppejä ja vastakkainasetteluja.

Äärioikeiston tarinaradikalismi

Äärioikeisto on tuonut poliittiseen valtavirtaan tarinamanipulointia. Tarinaradikalismiin kuuluvat pateettiset kääntymyskertomukset, mustavalkoiset viholliskuvat ja tarve toiminnalle. Kääntymyskertomuksissa valaistuneet kertovat voimaannuttavasta heräämisestään. Väitteet väestönvaihdosta ja valkoisia heteromiehiä vastaan järjestetystä salaliitosta luovat vihollisen uhkaa. Sepitetyt tarinat kansan heräämisestä ja länttä uhkaavista vihollisista nostattavat tarvetta toimia ja aiheuttavat poliittista radikalisoitumista. Jos some rajoittaa tarinoiden levittämistä, se on vain todiste valtamedian sensuurikampanjasta.

Konflikteja ja kärjistyksiä etsivässä keskusteluilmapiirissä heikoiten pärjäävät keskilinjan puolueet. Voittajia ovat vihreät ja perussuomalaiset, jotka ovat opetelleet puhumaan poliittisista kysymyksistä tarinoiden avulla. Poliitikko ei kerro mielipidettä, vaan verhoaa sen kertomukseksi, joka hukuttaa yksittäisen tapahtuman mittakaavan ja faktat.

Vihreiden on vaikea hyväksyä kertomuskritiikkiä, koska heidän tarinansa kertovat empatiasta ja toivosta. Hyvä tarkoitus pyhittää keinot. Perussuomalaiset sen sijaan lietsovat vihaa ja horjuttavat luottamusta yhteiskunnan keskeisiin instituutioihin: mediaan, viranomaisiin, tutkimukseen, lääkäreihin. Sekasortoa lietsova keskustelu ei pyri vaikuttamaan, vaan häiritsemään.

Eliitistä ja maahanmuuttajista kertovaa vaalivideota vastaan on mahdotonta argumentoida, koska fiktiota ei voi haastaa faktoilla. Kritiikki vain todistaa, miten eliitti vähättelee tavallisten ihmisten kokemuksia.

Mielipiteet ovat ideoiden ja arvojen mahdollistamia tulkintoja tietyistä faktoista ja tapahtumista. Ilman faktatotuutta mielipiteistä tulee ennakkoluuloja. Mielipiteenvapaus on farssi, jos erimielisyys koskee faktoja.

Politiikan tarinallistumiseen on vaikuttanut someaika ja henkilöityminen. Politiikan uutisissa siteerataan somepäivityksiä. Eduskuntavaaleista on tullut pääministerivaalit ja kuntavaaleista pormestarivaalit. Poliitikkojen elämäntarinoissa jokainen lapsuuden törmäyskin on käänteentekevä kokemus, joka ohjaa kohti valaistumista ja tärkeää tehtävää.

Lujaa pyörivää tarinatalouden myllyä on vaikea hallita. Kirjailijasta tulee käsittelemänsä aiheen asiantuntija ja kommentaattori. Kirja luetaan kannanottona ajassa vallitseviin moraalisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirjalta ja kirjailijalta edellytetään oikeamielisyyttä. Vanhat twiitit mitätöivät teokset.

Onko asiantuntija aseeton tarinoille?

Asiantuntijat ja viranomaiset ajautuvat vaikeaan asemaan, kun inspiroivat elämäntarinat julistavat heidän alansa epäkohdista. Tilastoihin ja tutkimustietoon vetoaminen häviää koskettavalle kertomukselle.

Kertomuksen haastava asiantuntija vain vahvistaa salaliittoteoriaa, jossa itsekäs ja rahanahne eliitti hallitsee poliittista päätöksentekoa, elintarvike- ja lääketeollisuutta sekä mediaa. Salassapitovelvollisuuden rajoittama viranomainen ei voi ottaa kantaa yksittäistapaukseen.

Tarinat syntyvät asiakkaiden kokemista vääryyksistä ja siitä, kun systeemi pettää. On vaikeampi kertoa harmaasta arjesta, joka jää näkymättömäksi, kun kaikki toimii. Muun muassa Verohallinnon itseironinen somevaikuttaminen on esimerkki siitä, että sekin on mahdollista. Myös puolustusvoimien ja poliisin viestintä osoittaa, että instituutiot oppivat puolustamaan itseään. Vaitiolovelvollisuus ei estä viranomaistyön tarinallistamista, mutta asiakkaiden yksityisyydensuoja määrittää, mitä voi kertoa.

Kirja nostaa ilmastokertomukset esimerkiksi tieteen popularisoimisen vaikeudesta: paljonko tieteen tutkimustuloksia on lupa yksinkertaistaa kiinnostavan tarinan nimissä. Monimutkainen, abstrakti ja pääosin tulevaisuudessa vaikuttava ilmiö ei käänny helposti tarinaksi. On helpompaa esittää mukaansatempaavia tarinoita ilmastotutkijoiden salaliitosta kuin tieteellisesti päteviä kertomuksia ilmastonmuutoksen etenemisestä.

Tarinatietous vahvistaa vastustuskykyä

Kirjallisuustieteilijät kartoittavat kirjassa kertomuksen vaaroja tiheällä seulalla eri elämänalueilta. Terveys- ja hyvinvointikertomusten tai äärioikeiston tarinaradikalismin tunnistaminen on joka pojan medialukutaitoa, mutta kaunokirjallisuuden analysoinnissa edetään hifistelyyn, jonka voi hyvällä omallatunnolla hypätä yli. Vaikkei kahlaisi jokaista lukua läpi, sulateltavaa riittää silti viikoksi. Orastava kertomuskriittisyys aiheuttaa tarvetta palata kirjan pariin, kun tarinoita vyöryy eri kanavien kautta niin, että myötätunto- ja vihamyrskyt uhkaavat taas viedä mennessään.

Ajoittain tutkijateksti lipsuu kirjallisuustieteeksi, mutta lukemista helpottaa monipuolinen tarjoilu. Eri alojen asiantuntijat käsittelevät teemoja haastatteluissa, kirjeenvaihdossa ja esseissä. Mukaan on saatu kattava kattaus erilaisia kertomusten tuottajia ja tulkitsijoita. Linkit, tieto- ja sitaattilaatikot, vinkit, tiivistelmät ja reunamerkinnät jäsentävät tuhtia antia.

Mehukkaimpia ovat tosielämästä poimitut esimerkit. Lukija kokee ylemmyyttä, kun asiantuntijat paljastavat hyvän- ja pahantahtoisten kertomusten alku- ja tarkoitusperiä. Ylemmyys karisee, kun pohtii hetken kirjoittamiaan tai jakamiaan tarinoita.

Kertomuksen vaarat on vaikuttava tietokirja. Se vie ilon somepäivitysten, keskusteluohjelmien ja lehtien seuraamisesta. Enää ei voi sokeasti heittäytyä tunteikkaiden kertomusten vietäväksi, vaan ajautuu tutkimaan, edustaako yksittäistapaus laajempaa ilmiötä. Kenen etua kertomus palvelee?

Viimeisen sanan saava ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija Jan Forsström antaa kuitenkin luvan nauttia tarinoista: ”Sekä kertojana että kuulijana haluaisin suhtautua tarinoihin kuin nautinnolliseen, vaikka hitusen hävettävään paheeseen. Ihminen elää pelkästä leivästä, mutta tylsäksihän se kävisi. Kaipaan tarinoiden sokeria ja suon sen itselleni kun aika ja paikka ovat oikeat.”

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua