Kuvat: Jarno Saarimies / Tammi
KIRJAT | Annamari Marttinen pohtii romaanissaan isän kautta sitä, miten lapsen hirvittävä teko vaikuttaa muuhun perheeseen.
”Minä vaikenin ja muut vaikenivat.”
ARVOSTELU
Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa
- Tammi, 2024.
- 277 sivua.
Kirjan päähenkilö Vesa Heikkilä odottaa kolmea aikuista lastaan luokseen juhannuksen viettoon. Hän on eronnut mies, joka elää pientä elämää, asuu omakotitalossa Lappeenrannassa orapihlaja-aidan sisällä koiransa Reetun kanssa. Vaimo Tea on löytänyt itselleen uuden puolison.
Nuorin tytär, 20-vuotias Aida, ei vastaa isänsä viesteihin, sillä hänet on samaan aikaan pidätetty. Hän on yhdessä miesystävänsä kanssa murhannut 18-vuotiaan nuorukaisen. Syy ei koskaan selviä, mutta huumeilla on kenties asian kanssa jotain tekemistä.
Tarina sisältää tärkeää pohdintaa tärkeästä aiheesta. Marttinen rakentaa jännitettä pikku hiljaa paljastuvien seikkojen myötä. Teksti ei turhia jaarittele, vaikka perustuukin nimenomaan isän ajatusten kuvaamiseen: Miten käsitellä sitä tosiasiaa, että oma lapseni on murhaaja? Hän on silti minun lapseni ja minä olen tappajan isä.
Marttinen pohtii isän kautta sitä, miten lapsen hirvittävä teko vaikuttaa muuhun perheeseen. Sisarukset Isla ja Roni eivät halua edes kuulla Aidan nimeä lausuttavan. Ainoa, joka tuntuu edelleen aidosti iloitsevan Aidan kohtaamisesta, on koira Reetu. Suurimpana teemana vaikuttaisikin olevan vaikeneminen. Kaikki pysyttelevät hiljaa, asiasta ei puhuta, se yksinkertaisesti vaietaan pois.
”Minä vaikenin ja muut vaikenivat. Vaikeneminen oli meissä jokaisessa lyhyessä ja pitkässä kohtaamisessa kaikkialla minne olin ja minne menin. Vedimme toistemme vaikenemista puoleemme niin että toisen vaikeneminen virtasi meihin oman vaikenemisemme päälle ja sekaan ja teki siitä ääriään myöten täyden.”
Tarina vertautuu mielessäni vahvasti Elina Hirvosen Kun aika loppuu (2015) -teokseen, jossa perheen poika Aslak ryhtyy ampumaan ihmisiä Lasipalatsin katolta. Vesassa tuntuisi olevan jotain samaa kuin Hirvosen Laura-äidissä. Kumpikin yrittää tavoittaa syytä lapsensa kadottamiselle.
Tapahtui mitä tahansa on saanut runsaasti hyviä arvosteluja, ja tunnen itseni lähes luopioksi, sillä mielestäni teoksen kompastuskivenä on paikoin isän psykologinen uskottavuus. Tarinassa ei ole käytetty kaikkea sitä potentiaalia, mitä hieno aihe olisi mahdollistanut. Vesasta piirtyy kuva avuttomana, saamattomana ja säälittävänä miehenä, mikä jopa hieman ärsyttää minua lukijana.
Esimerkiksi, kun isä menee ensimmäisen kerran tapaamaan tytärtään Hämeenlinnan vankilaan, hänen sydämensä täyttyy rakkaudesta. Missä ovat inhimilliset suuttumuksen ja vihan tunteet? Sekin tuntuu oudolta, etteivät vanhemmat puhu keskenään lapsensa tilanteesta, eivät edes riitele saati syyttele toisiaan. Äiti Tea jää tekstissä vain sivulauseisiin.
* *
Tarinassa on paljon tällaisia seikkoja, joita huomaan jääväni pohtimaan. Miten isä ei vielä vuodenkaan päästä tapahtuneesta tiedä, mitä todella tapahtui? Eivätkö poliisit ole kuulustelleet kaikkia perheenjäseniä heti murhan jälkeen? Oikeudenkäynnistäkään ei juuri puhuta, mitkä olivat tekijöiden motiivit? Ja millainen isä pelkää omia lapsiaan niin, ettei uskalla puhua heille?
Vesa vaikuttaa jatkuvasti ylianalysoivan sitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Maineen menettämisen pelko tuntuu melkein tärkeämmältä kuin Aida. Lukiessani minulla on jatkuvasti tunne, että jotain puuttuu.
Mielenkiintoista sen sijaan on isän pohdinta siitä, mikä Aidan kohdalla meni pieleen, missä ja kenessä on vika, kun tytär ei kadu tekoaan. Miten omasta lapsesta voi tulla sellainen? Tätä katumuksen puuttumista olisi jopa voinut pohtia hieman enemmänkin. Monet niistä seikoista, joita isä teoksen loppupuolella analysoi, olisivat voineet olla jo aikaisemmin. Loppua kohti mentäessä isästä alkaa löytyä sellaisia reaktioita, joita olin häneltä kaivannutkin:
”– Oli kyllä helpotus, että Aida todettiin alentuneesti syyntakeiseksi.
Puheensorina loppui kuin katkaisimesta. Kaikki katsoivat minua.
Kävelin jäykin jaloin ulos keittiöstä, kuin olisin saamassa jonkinlaisen kouristuskohtauksen. Sulkeuduin huoneeseeni ja istuin pöytäni ääreen. Painoin kasvot käsiini ja aloin hihittää hysteerisesti.”
Aivan loppu jää hyvällä tavalla auki niin, ettei kukaan tiedä, mitä Aidan päässä todella liikkuu. Perhe on edelleen hajalla, mutta ainakin lapset ovat elossa, kukin tahollaan.
Kati-Annika Ansas
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Tarinoista, joita kerromme – arviossa Margaret Atwoodin Vanhaa rakkautta
KIRJAT | Atwoodin tuorein kokoelma sisältää vanhenemisen, menetyksen ja surun tarkastelua, mutta myös scifihupailua ja tarinoiden kertomisen merkityksen pohdiskelua.
Löytöretki eurooppalaisen taloushistorian tuntemattomaan – arviossa Markku Kuisman Kansallinen voitto ja kapitalismin henki
KIRJAT | Markku Kuisman tavaramerkki on aina ollut sujuva ja lukijaystävällinen kerronta. Eikä hän siinä petä nytkään.
Anni Kytömäen romaani heijastaa nykypäivän polttavimmat kysymykset historiaan – arviossa Mirabilis
KIRJAT | Mirabilis-romaanissa ollaan Anni Kytömäelle tuttujen teemojen äärellä. Teos nostaa taidokkaasti esiin luontokadon ja erilaisuuden.
Urheilijan on hyvä olla sosiaalinen, pitää matkustamisesta ja osata voittaa – arviossa Sami Jauhojärven elämäkerta Uho
LEVYT | Sami Jauhojärven elämäkerta sisältää tarkkaa tarinaa urheilusta ja parisprintissä olympiakultaa voittaneesta hiihtourheilijasta.