Käryä ja sikarinsavua tasavallan johtokerroksissa – arviossa A.-P. Pietilän Erkon verikoira

09.10.2021

Kuvat: Jonne Räsänen / Otava

KIRJAT | Tärkeimmät ohjenuorat työssäni olivat kolme ärrää, rohkeus, rehellisyys ja riippumattomuus, nostaa häntäänsä Erkon verikoiraksi itsensä nimeämä Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja.

”Ken hänen hampaisiinsa on joutunut, saa muistelmissa terävästä kynästä vyön alle.”

ARVOSTELU

2.5 out of 5 stars

A.-P. Pietilä: Erkon verikoira – Sanomatalon salaiset päiväkirjat

  • Otava, 2021.
  • 570 sivua.

Tasavallan ja sen suurimman lehtitalon, Sanoma Osakeyhtiön, vallan varjoissa kuhisee. Meno on kovaa; taistelu vallasta ja asemista käydään suljetuissa huoneissa ja sikarikerhoissa. Katetuissa pöydissä järjestellään maan asioita ja Kepu häärää taustapiruna minkä ehtii.

Kirjan päähenkilö Antti-Pekka Pietilä, A.-P., muistelee uraansa, joka huipentuu vuonna 2003 Ilta-Sanomien vastaavaksi päätoimittajaksi nimittämiseen, mutta päättyy vain kolme vuotta myöhemmin, kulisseissa käydyn valtataistelun jälkeen, kun yksi kirjan pääkonnista, Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen, jolle ulko-ovi avataan kolme vuotta myöhemmin, irtisanoo hänet.

Pietilä ottaa kuitenkin 570-sivuisessa järkäleessään viimeisen sanan ja tekee selväksi, keitä ja millaisia miehiä hänet palliltaan pudottaneet ovat.

* *

Tästä se rumba alkaa:

”Lauantai 25.3.2006

Ilta-Sanomat julkaisi viikonloppunumerossaan erikoistoimittaja Rita Tainolan jutun pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) naisseikkailuista. Tainola kirjoittaa, että pääministerillä on ’haku päällä’. Hän on lähettänyt lemmekkäitä tekstiviestejä useille naisille.

Voi helvetti, mikä määrä palautetta! Keskustan puoluekoneisto toimii kuin huippuunsa viritetty Massey Ferguson: moottori mylvii ja rapa roiskuu.”

Pietilä iskee takaisin, ei suinkaan Vanhasen silmille, vaan rapa lentää ministeri Tanja Karpelan rinnoille:

Iltiksen arkistossa on satoja uimapukukuvia, joissa Karpela esittelee sulojaan. Hän on saanut niistä jokaisesta kuvauspalkkion. Arkistossa on myös nippu kuvia, joita ei enää julkaista hänen ja päätoimittajan (Vesa-Pekka Koljosen) yhteisellä sopimuksella. Karpelan motiivina kuvien salaamiselle oli mitä ilmeisimmin se, ettei hän halua kenenkään arvioivan ministerin rintojen aitoutta.”

Mitä muuta tämä on kuin missien uimapukukuvista ja kaunotarten alusvaatekuvauksista lehdelleen rahaa kehränneen iltapäivälehden päätoimittajan moralisointia ja vihjailua? Voisiko tätä myös tulkita hienovaraiseksi uhkailuksi? Kysymys on Matti Vanhasen toilailuista, mutta Pietilä lyö Karpelaa. Rumasti ja lujaa.

Keskustapuolueen mylly alkaa jauhaa Pietilän uraa. Painostus on kovaa ja kieroilu armotonta. Pietilä saa uhkaussoittoja ja pian myös tappouhkauksia yksityishenkilöiltä, jotka hän kytkee keskustapuolueeseen ja erään Erkon lähipiiriin kuuluvan sukulaissuhteisiin. Tappouhkaukset päätyvät oikeuteen, mutta Pietilä kokee talon johdon joko ohittavan, tai vähättelevän niitä ja tuntee jäävänsä ilman tukea.

* *

Pietilän muistot Keskustapuoleen johdon ja kenttäväen pyrkimyksistä vaikuttaa lehtien toimituksellisiin sisältöihin ja ainakin osittainen onnistuminen siinä, ovat niin kovia ja räikeitä, että mikäli ne pitävät paikkansa, herää vakavia kysymyksiä siitä, kuinka paljon puolueet pystyvät vaikuttamaan lehtien toimituksellisiin sisältöihin. Pietilän muistot erottamiseensa liittyvistä vaiheista ja niihin liittyvistä paljastuksista ja henkilösuhteista ovat kirjan kiinnostavinta sisältöä.

Kun potkut ja siihen liittyneet tapahtumat on selvitetty, Pietilä siirtyy ajassa taaksepäin, 1990-luvun lamaan ja pankkikriisiin. Sielläkin, rahavallan kammareissa, ovet käyvät tiheään ja päitä putoilee. Tieto kulkee Pietilälle ja sitä vuodetaan aina sen mukaan, millaisia päämäärät ovat – ja niitä on!

Kansa on jossain kaukana, laman kourissa ja äimistelee menoa Ilta-Sanomista.

Pietilä on poiminut kirjan merkinnät päiväkirjoistaan. Varmasti harkittua karsintaa tehden ja jälkiviisautta käyttäen, sillä epäröintiä, pohdintaa tai itsetutkiskelua hän ei harjoita. Sen sijaan hän osaa letkauttaa kynästään mustetta kohteensa naamatauluun; kärkkäitä luonnehdintoja ikävistä, valtataisteluja käyvistä ihmisistä toinen toisensa perään. 1990-luvun laman ja pankkikriisin tapahtumat ovat kuitenkin pääpiirteissään tutut ja eri yhteyksissä monesti kerratut. Sutkaukset sisäpiireistä alkavat tuntua ohuilta ja uuvuttavat lukijan.

Kirjassa on merkintöjä aikakaudesta 250 sivua. Se on liikaa, varsinkin kun hän on julkaissut ajan tapahtumista ansiokkaasti jo aiemmin – muun muassa Pankkikriisin peitellyt paperit (Art House, 2008), josta sai Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.

* *

Kun pankkikriisi ja lama on käyty läpi, Pietilä muistelee vielä muun muassa Estonian uppoamista (1994), vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumia ja tsunamia joulukuussa 2004. Niistä ja niiden uutisoinnista hänellä ei tunnu olevan juuri henkilökohtaista muistettavaa tai osallistumista. Liekö niistä kirjoittamisen tarkoitus ollut pääasiassa uran täyteyden hehkuttaminen, vai kirjan sivujen lisääminen? Oman uran nostetta korostaa myös Davosin talousfoorumiin pääseminen, mutta ei sieltäkään mitään kiinnostavaa heru.

Presidenteistä Pietilä ei paljoa kirjoita, Halosta lähinnä nälvii ja kertoo Ahtisaaren juopumuksista iltapäivälehtityyliin. Koivisto saa hieman enemmän asiasisältöä.

* *

Jos kirjan nimen perusteella kuvittelee, että kirja kertoo jotain uutta Aatos Erkosta, erehtyy. Erkko on yhä yhtä tavoittelemattomissa aurinkolasiensa takana kuin tähänkin asti. Se tiedetään, että tieto kaikesta kulkee aina Erkolle, jolla on korvia kaikkialla. Erkko itse puhuu vähän ja harvoille, mutta silti on oltava perillä siitä mitä Suuri Kurpitsa tahtoo. Varma ei koskaan voi olla ja kun olettaa väärin, tulee pyyhkeitä.

Mitään olennaisesti uutta ei Pietilä Erkosta kerro, vaikka vanhojen sanomalaisten keskuudessa hänestä kerrotaan meheviäkin tarinoita. Liekö vallan varjo niin suuri, ettei siihen vieläkään, lähes kymmenen vuotta Erkon kuoleman jälkeen. kukaan rohkene? Rivien välistä voi lukea Pietilän pettymystä siihen, ettei hän asemastaan huolimatta päässyt Erkon sisäpiiriin ja että siellä oli väärät ihmiset.

* *

Se, mitä ja miten Pietilä kirjoittaa naisista, on paljastavaa, muttei kovin yllättävää: kirjan henkilöluettelon 644 henkilöstä naisia on 83. He ovat useimmiten sivuhenkilöitä; joko miehensä valtaa hallinnoivia poliitikonrouvia tai sihteereitä ja/tai tyttöystäviä, joiden kautta voi onkia isojen kalojen salaisuuksia.

Kovimmat luut, poliittista tai taloudellista valtaa omaavat naiset, ovat useimmiten pahattaria; kuten Suomen Pankin jättänyt, jetset-elämää alppimaassa elävä Sirkka Hämäläinen, joka hurjastelee urheiluautollaan pitkin serpentiiniteitä samaan aikaan. kun isänmaa kurjastelee laman kourissa. Hän saa tilaa 17 sivulla.

Tarja Halosta Pietilä kuvailee ilkeäksi ja kipakkasanaiseksi emännäksi. Hän saa maininnan kahdeksalla sivulla; Pietilä antaa tietää, kuinka Halosen punaisen kesämekon virttyneet pallot olivat hiestyneet tämän haukkuessa päätoimittajia, jotka hänen mielestään ajoivat Suomea Naton jäseniksi, vaikka hän ja kansa olivat sitä vastaan.

Kirjan varsinainen syöjätär on kuitenkin Tanja Karpela, ex-missi, keskustapuolueen kansanedustaja (1999–2011) ja kulttuuriministeri Jäätteenmäen ja Vanhasen hallituksissa (2003–2007). Hän saa vaivata Pietilän päätä peräti 36 sivulla. Pietilä hallitsee alatyyliset ilmaisut naisista ja upottaa ne sutjakkaasti asiasisällön sekaan tai sijaan. On Karpelan syytä, kun pääministeri sekoilee naimapuuhissaan!

Ammattiyhdistysliikkeestäkään Pietilä ei pidä. Se tulee kirjassa selväksi ja voi vain arvuutella, kuinka vaikea hän on ollut joutuessaan neuvottelemaan alaistensa edustajien kanssa. Alkajaisiksi hän ilmoittaa Jaakko Rauramon varoittaneen: ”Helsingin Sanomien toimittajien luottamusmies Merja Helle on kova pala.”

Siinä taas yksi hankala nainen! Jatkossa hän mainitsee Helteen vielä useasti. Ei tarvitse paljoa kuvitella, kun ymmärtää, että parhaat mahdolliset välit eivät Pietilällä ja hänen alaisillaan ole voineet olla.

Pietilä saa myös lisäoppia ay-väestä:

”Luottamusmiesten henkilökohtaisista eduista huolehtiminen on tärkeää. Kun huomioit ne, elämäsi neuvottelijana on helpompaa, Jaakko Rauramo oli neuvonut ja sanonut sen olevan ’Erkon politiikan mukaista’. Luottamushenkilöt maksetaan myöntyviksi ja työntekijöiden etuja korotetaan tarvittaessa, jotta kustantamisen rahakone toimii. – Hyvin marinoitu liha on mureampaa, kuin mäkeen tapettu vetojuhta.”

Mielenkiintoista ja avartavaa lukea tätä entisenä talon aikakausilehtien luottamushenkilönä.

Pietilän mukaan isänmaan parhaaksi toimitaan aina oikealta. Missä Pietilä näkee punaista, ollaan aina väärässä. Ylessä eletään Pietilän mielessä yhä, kuten monien muidenkin mantroissa, loputonta Repo-radion aikaa. Olisiko aika kääntää jo katse 2020-luvulle?

Pietilän Jaakko Rauramon suosikiksi kutsuma Eija Ailasmaa on Pietilälle yhä Ilta-Sanomien entinen ”punasisko”. Siitä huolimatta, että tämän aatteet olivat jo toiset, kun hän vuosikymmeniä myöhemmin jäi eläkkeelle Sanoma Magazinesin toimitusjohtajan tehtävästä merkittävänä vaikuttajana talouselämässä.

Asiat on hullusti myös Helsingin Sanomissa, kun sen päätoimittaja (Janne Virkkunen) lukee vasta lehdestä mitä siinä on julkaistu. Näin Pietilän ja Ilta-Sanomista vuonna 2003 eläköityneen päätoimittaja Vesa-Pekka Koljosen mielestä vuonna 2005:

”Meidän mielestämme puoluepolitiikkaa ajavien toimittajien rinnalle olivat tulleet sukupuolivähemmistöjen, kulttuuriradikaalien, rauhanliikkeen tai yritysten ja pankkien sosialisoinnin asiaa omilla jutuillaan ajavien toimittajien ryhmät. He saattoivat toteuttaa omaa agendaansa väritetyillä uutisilla, yksipuolisilla näkökulmilla ja haastateltavien valinnoilla.”

Sitä rataa, niin se meni ja niin se oli! Pietilä paheksuu, väheksyy ja moralisoi, mutta faktoja ei ole esittää julkaistavaksi.

* *

Taloustoimittajan on oltava perillä asioista ja tunnettava vallan piirit. Se edellyttää paitsi taloudellista osaamista ja lukujen analysointia myös suhteiden vaalimista ja tietää ajanviettoa erilaisissa peijaisissa. Pietilän elämä on ollut täynnä vallan keskiössä olevien herrojen tapaamisia: illallisia, metsästys- ja matkustusreissuja. Pöydät notkuvat, sikarit sauhuavat ja viskit ovat parasta laatua, kun valtataisteluja käydään. Meno on armotonta kuin kuningasnäytelmissä. Pietilä kuvaa sitä tarkalla silmällä ja sujuvalla kielellä, mutta yhteiskunnallista analyysiä on turha odottaa.

Sisäpiireissä ollaan työn takia, mutta ehkä joku toinen osaa tarkastella sitä hieman eri perspektiivistä kuin Pietilä, jolla on mielestäni jonkin verran lähinäköisyyttä.

Uraputki alkoi parhaan ylioppilasaineen kirjoittamisesta, kertaa Pietilä toisenkin kerran ja tietää, ettei varsinkaan rahapiireihin ovet nuorille keltanokkatoimittajille noin vain aukea. Hän kertoo aloittaneensa suhteiden luomisen jo opiskeluaikoina. Niinpä, ja jos vielä ollaan käyty samaa arvoisaa oppikoulua hyviin asemiin päässeen kanssa, on se saavutettu etu!

Kirjan jälkisanoissa Pietilä antaa ohjeita seuraajilleen:

”Kolmas neuvoni on, että huoltoasemien baareissa kohtaa enemmän elämää, kuin työhuoneen suojaamassa kuplassa. Baareissa kohtaa suuren yleisön, jonka pitää ymmärtää, mitä toimittaja kirjoittaa. Eliitti on aina yleisössä vähemmistönä.”

Ymmärsinkö oikein, haaveileeko Pietilä jostain mitä ei ole elänyt? Viisas neuvo, mutta kirjassa ei istuta kertaakaan Teboililla, eikä jalkauduta kansan pariin edes torikahveille. Rahvasta ei näy niissä pöydissä, joissa Pietilä istuu. Herraseurassa ollaan. Alaiset mainitaan muutaman kerran, kun asiayhteyden vuoksi on pakko, tai kun hampaankolossa on nälvittävää.

Onko hänellä elämää tai kiinnostuksia työn ulkopuolella, se jää kertomatta. Silloinkin kun vaimon kanssa mennään teatteriin, sitä katsotaan johtotasolla. Jatkoilla esityksen jälkeen herrat puhuvat asiaa, sivulauseessa Pietilä mainitsee, että rouvat tulivat hyvin toimeen keskenään. Se tuntuu olevan rouvana olemisen osa näissä piireissä. Tosin, sen mitä hän vaimostaan Annesta ja pitkästä liitostaan tämän kanssa lyhyesti kertoo, kirjoittaa hän kauniisti. Kirjakin on hänelle omistettu.

Yksityiselämästään Pietilä ei juuri muuta kerro. Paras ystävä – ehkä ainoa, sillä muuta ei mainita kuin odotettu eräreissu lapsuudenystävien kanssa – on vaimon veli. Miehen tärkeä ominaisuus on tämän neuvoksen arvonimi, jonka Pietilä liittää aina mukaan tästä kirjoittaessaan. Tosin Pietilä kirjaa myös tämän suorasukaiset arviot omista tekemisistään. Ehkä se on aitoa ystävyyttä.

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua