Kirja-arvio: Tamperelaiskirjailija kuvaa kuudennessa romaanissaan propagandan voimaa niin 1930- kuin 2020-luvullakin. Näkymät ovat synkkiä, mutta toivokin vilahtaa, Erik Ahonen kirjoittaa.

Tamperelaisen Juha Siron (s. 1951) kuudes romaani Yllämme kaartuva taivas herättää ristiriitaisia tunteita. Hillitty ja sivistynyt kerronta on nautittavaa, mutta välillä tulee kysyneeksi itseltään, miksi tämä romaani on kirjoitettu.

Helppo vastaus on nykymaailman tila. Nationalistiset ja ylipäätään äärimmäiset aatteet ovat viime vuosina lisänneet suosiotaan, eikä propagandististen valeuutisten virta osoita ehtymisen merkkejä. Viholliskuvia luodaan hengästyttävällä tahdilla. Tässä ilmapiirissä kansallissosialismin nousu 1930-luvun Saksassa ei enää tunnu kaukaiselta, edellisten sukupolvien katastrofilta, vaan ajankohtaisen varoittavalta esimerkiltä.

Romaanin ytimen muodostava tarina käynnistyy vuoden 1923 Berliinistä. Saksan talouden sekoittanut hyperinflaatio riehuu, mutta porvarillisesta elämästä pyritään edelleen pitämään kiinni. Tarinan päähenkilö, nuori poika, opiskelee pianonsoittoa, vaikkei edes haluaisi. Pikkuhiljaa kaikki kuitenkin romahtaa, pianokin myydään pois, ja pian kaaoksesta nousee uusi poliittinen järjestys.

Pieni viiksekäs mies

Siro tuo pojan eteen ajan ilmiöitä: Tiergartenin kulmilla puhuu kiivaasti ”pienikokoinen ja viiksekäs mies”, taivaalle ilmestyvä zeppeliini hämmästyttää kansaa, synagoga palaa, kirjakaupan edustalla Leni Riefenstahl esittelee valokuvakirjaansa. Kotona syntyy nykyajastakin tuttu poliittinen jakolinja, koska ensimmäisen maailmansodan kokenut isä vastustaa natseja, kun taas äiti tuntee uusiin aatteisiin vetoa – jos ei muuten, niin ainakin opportunistisessa mielessä.

Entä poika itse? Hän ei ole oikein mitään mieltä, vaan kulkee maailmanhistoriallisen vyöryn mukana ilman intoa, mutta myös ilman näkyvää vastarintaa. Kun poika satunnaisesti ilmaisee oman tahtonsa, lukija yllättyy. Eräänlainen jokamies siis.

1900-luvun historiaa kohtalaisesti tuntevalle romaanin ulkoiset tapahtumat ovat niin tuttuja, että ne vaikuttavat välillä tyhjiltä lavasteilta, koska päähenkilö ei juuri reagoi niihin tai tulkitse näkemäänsä. Kaikki vain tapahtuu. Juuri tästä syntyy kriittinen kysymys, miksi kerrata historiaa tällaisen romaanin muodossa?

Toisaalta Siron viileän niukka, sanoisinko rapsodinen kirjoitustyyli alkaa kirjan edetessä kietoa lukijaa otteeseensa. Pidän siitä, että vaikka henkilöiden tunteet ovat hetkittäin pakahduttavia, teksti ei tukkeudu, vaan säilyy läpikuultavana. Tässä romaanissa lukijaa ei houkutella samaistumaan niinkään yksittäisiin henkilöihin, vaan tekstin luomaan maailmaan, kohtaloon, joka hahmotellaan usein vain viitteellisin vedoin.

Julma tulevaisuus

Saksalaisen pojan tarinaa kehystävät vuoteen 2026 sijoittuvat katkelmat. Niissä ollaan synkän sotaisilla aavikoilla, kenties Lähi-idässä, kenties ei missään erityisesti. Tekstissä on viittauksia saksalaiseen tarinaan, mutta minulle yhteydet jäivät hämäriksi. Romaanin näkemys lähitulevaisuudesta on helvetillinen, mutta lopussa toivon annetaan nousta esiin, heikkona, mutta kuitenkin.

Terrorismin ja väkivallan keskelläkin Siron kirjailijanlaatu säilyy. Maailma roihuaa, mutta teksti lähinnä kytee – eikä tämä ole moite. Varauksistani huolimatta suosittelen lukemaan.

Erik Ahonen

Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas

Like 2019.

322 sivua.