Kuva: JT Lindroos
KIRJAT | Haukansilmä on nautittavan koukuttava seikkailuromaani, joka toimii viihteenä, mutta jonka pinnan alla kytee syviä ajatuksia.
”Haukansilmässä on samaa alkuvoimaa ja luonnonläheisyyttä kuin vaikkapa Jack Londonin teoksissa.”
ARVOSTELU
JP Koskinen: Haukansilmä
- Like, 2021.
- 467 sivua.
”Think globally, act locally” on pätevä motto. Se toimii niin lähiruoan kanssa kuin paikallisten palvelujen käytössäkin. Siispä tuoreena hämeenlinnalaisena ajattelin, että on aihetta jatkaa samaa rataa myös kulttuurin puolella ja lukea uusien naapurieni kirjallisia teoksia. Mikäs sen parempi tekosyy vihdoin viimein tutustua JP Koskisenkin tuotantoon.
Haukansilmä (Like, 2021) on itsenäinen jatko-osa Finlandia-ehdokas Tulisiivelle (Like, 2019). Jota en siis ole lukenut.
Haukansilmä sijoittuu 1800-luvun toiselle puoliskolle, alkaen siitä kun nuori suomalainen pojankloppi, Yrjö Kuura (alias George Frost), saapuu New Yorkiin vuoden 1864 kieppeillä. Väkevän vetovoimainen tarina laukkaa suuresta kaupungista Kansasin vieläkin suuremmille tasangoille, jonne teräväkatseinen George muuttaa vanhempiensa ja veljensä kera uudisraivaajiksi, ennen kuin hänet kaapataan lakota-intiaanien pariin. Pojasta kasvaa mies, ja eeppinen romaani kattaa parikymmentä vuotta hänen elämänvaiheitaan.
Haukansilmässä on samaa alkuvoimaa ja luonnonläheisyyttä kuin vaikkapa Jack Londonin teoksissa. Koskisen kyky siepata lukijansa mukaan aitoon, vauhdikkaaseen seikkailuun on ensiaskel tarinan nautittavuuteen. Se mikä nostaa kirjan liitoon on kuitenkin sen rosoisen elämänmakuinen kyky yllättää lukija kerta toisensa jälkeen.
Haukansilmä ei kulje rautatiekiskojen lailla suoraa linjaa, vaan se kiertää ja kaartaa kuin lintu aina uusia tuulia etsien. Ihmiset katoavat kuvasta, joskus palaten takaisin, joskus kadoten teille tietymättömille uusien hahmojen noustessa pintaan tarinan edetessä. Mikään ei ole varmaa.
Juoni kirjassa on kuitenkin kuin maaemomme ohuen vankka kuori, jonka alla velloo raivoisasti magmaa, välillä väkivaltaisesti pursuten laattojen välistä suoraan meidän syliimme.
Kirjan ydin, siis ainakin tälle lukijalle, pulppuaa Koskisen rivien välistä. Yhtäällä on maininta siitä kuinka biisoneita ammutaan pilvin pimein. Toisaalla pari sanaa siitä kuinka rautatiet leikkaavat läpi avarien preerioiden. Tai vain kuinka musta savu nousee taukoamatta piipusta. Nämä lähes huomaamattomat hetket jäivät itämään aivojeni solmukoissa, ja varsinkin kirjan ensimmäisellä puoliskolla tämä luonnonläheisyys kumpusi tekstistä empaattisella voimalla.
Onko tämä siten kirjailijan ajatusmaailmaa vai luenko omiani noista ohikiitävistä lauseista, en tiedä –mutta eihän sillä ole merkitystä. Kun kirja siirtyy kirjailijan kynästä käteesi, se on silloin sinun kirjasi, johon tuot omat ajatuksesi ja omat kokemuksesi.
Minun Haukansilmäni on nautittavan koukuttava seikkailuromaani, joka toimii viihteenä, mutta jossa piilee syviä ajatuksia. Sen lyhyet luvut ja episodimaisuus tekevät tarinasta äärimmäisen helppolukuisen, mutta juuri tuon lähestyttävyyden johdosta se pystyy luomaan lukukokemukseen kohtauksia, joista iho nousee kananlihalle. Enkä tällä tarkoita välistä raadollisiakin hetkiä, vaan niitä viisaita ja visionäärisiä ajatuksia, joita tekstistä löytyy ja joita se auttaa ammentamaan omista ajatuksistasi.
JP Koskisen kirja on rajattoman antoisa lukukokemus. Lisää, kiitos.
JT Lindroos
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
”Tällainen elämä sattuu” – Jere Vartiaisen kokoelmassa ovat sosiaalisuuden konseptit sekaisin
KIRJAT | Joillakin Etäisyys, leikki -teoksen sivuilla on vain yksi säe, esimerkiksi se, jonka luin istuessani tamperelaisella terassilla seuranani vain lasi valkoviiniä ja tonnikalaleipä: ”mitä jos ei tarvitsisi aina olla ihan yksin?”
Veera Antsalon runoissa mekaniikkapojat palavat ja ruumiit käyvät yökerhossa – arviossa Nimettömästä
KIRJAT | Veera Antsalon runot voivat vaikuttaa pintapuolin helposti lähestyttäviltä, mutta tarkemmin luettuna ne nyrjäyttävät todellisuutta jatkuvasti uusiin muotteihin.
