Itäsaaristossa elettiin paksusti ja vaarallisesti – ruokaa riitti mutta sen hankkimisessa saattoi kuolla

Ulkosaariston naisten arkeen kuului kalankäsittely. Kuva: Kymenlaakson museo

Johanna Pakolan kirja Vaarallisilla vesillä – salakuljetusta ja seprakauppaa Suomenlahdella (John Nurmisen säätiö, 2021) kertoo Suomenlahden saariston asukkaiden elämästä vuoteen 1939 asti. Silakkaa tuli niin paljon kuin vene jaksoi kantaa, ja sitä vaihdettiin rannikoilla muihin tuotteisiin. Saariston asukas pääsi näkemään maailmaa enemmän kuin tavallinen suomalainen mutta jokainen venematka saattoi olla viimeinen.

Kirjan käsittelemä saariston asuttaminen lähtee liikkeelle siitä, kun Ruotsin kuningas määräsi asukkaita itäisen Suomenlahden saarille Ruotsin vallan aikana. Se oli tapa paaluttaa valtakunnanrajoja itselle, ikään kuin sanoa: ”nämä saaret kuuluvat meille”. Valtasuhteet Venäjän kanssa vaihtelivat, ja saaret asutettiin uudestaan aina vallanpitäjän vaihdoksen myötä. Vanhat saivat lähteä, kun uusi hallitsija määräsi omat asukkaansa saarille.

1700-luvun alussa nähtiin poikkeus. Isonvihan aikana Pietari Suuri antoi saarelaisten olla rauhassa meneillään olevasta sodasta huolimatta, sillä hänellä oli suunnitelma. Pietarin kaupunki tarvitsisi vielä heitä. Rauha solmittiin Uudessakaupungissa vuonna 1721 ja saaret kuuluivat siitä pitäen Venäjään. Hiljattain perustettu Pietari kukoisti ja sen satamaan virtasi koko ajan enemmän laivoja. Niitä saattamaan tarvittiin väkeä, joka tunsi vedet kuin omat taskunsa. Kalastamisen lisäksi saarten asukkaat alkoivat saada lisätuloja luotseina.

Saarten asukkaat elivät pääasiassa kalastuksella ja hylkeenpyynnillä. Hylkeenrasva oli tuolloin yhtä arvokasta kuin öljy nykyään. Rasvalla maksettiin vero Viipuriin ja sillä ostettiin hansakauppiailta suolaa, jota tarvittiin kalojen säilömiseen. Liha syötiin itse. Silakka oli pääruoka-aine, ja ylijäämä vaihdettiin Virossa viljaan. Saaristossa ei ymmärrettävästi voinut olla suuria viljatiloja, mutta kotitarpeiksi oli jokaisella pieni pelto ja kotieläimiä.

Ystävänkauppaa

Seprakauppa oli Viroon suuntautunutta vaihdantataloutta, jossa kaksi perhettä vaihtoivat ruokatarvikkeita. Sepra tulee eestin kielen sanasta söber, ystävä. Ystävyys- ja vaihdantasuhteet säilyivät usein sukupolvelta toiselle.

Tavallisesti saarelaiset tekivät kaksi tai kolme sepramatkaa Viroon, joista tärkein oli syyskuun lopulla tehty syysviro. Silloin hankittiin tuotteita, joilla pärjättiin talven yli: viljaa, perunaa, lanttua, sipulia, voita. Syyskuun lopulla aavan ylittäminen ei tosiaan ollut mikään huvimatka. Tosin nämä alukset eivät olleet mitään pieniä veneitä vaan ihan kunnon laivoja. Perinne elä Kotkan-Haminan seudulla edelleen sepramarkkinoiden muodossa. Ne järjestetään joka toinen vuosi Suomessa ja joka toinen vuosi Virossa.

Osa Virosta hankituista hyödykkeistä myytiin Helsinkiin, Haminaan ja Viipuriin. Näiden lisäksi kasvava Pietari nieli kaiken, mitä myytäväksi kelpasi. Saarelaiset hankkivat lisätuloja kauhomalla laivoihinsa rantavesistä kiviä, joita tarvittiin rakennustarpeiksi ja katukiviksi. Kun tähän lisätään se, että elanto ei ollut riippuvainen viljasadon onnistumisesta ja ilmasto-olosuhteet olivat tasaisemmat kuin maalla, saarilla ei juuri nähty nälkää edes nälkävuosina. Karja kuitenkin kärsi, sillä heinänkorjuu ei kylminä kesinä onnistunut. Ne joutuivat syömään nälkätalvina havuja ja perunankuoria.

Alamäki alkoi sodan myötä

1800-luvun lopulla saariston asukkaiden elämä oli lähes yltäkylläistä, ja tavallinen talonpoika pääsi näkemään maailmaa laajemmin kuin moni muu aikansa asukas. Kirjassa on mukavia aikalaisselostuksia siitä, miten vaatimaton saariston asukas loksautti leukansa nähdessään Pietarin komeat kivetyt kadut, tavarapaljouden ja hienot ihmiset. Merta pitkin pääsi minne vain.

Saaristoasutuksen alamäki alkoi ensimmäisen maailmansodan myötä. Suomenlahti miinoitettiin, laivoja ei enää kulkenut Pietariin ja kaupankäynti tyrehtyi kaikkialla. Suomen senaatti takavarikoi silakkasaaliit ruokapulan takia. Asukkaat evakuoitiin mantereelle sodan syttyessä vuonna 1914 mutta he pääsivät palaamaan koteihinsa seuraavana vuonna.

Vaikeudet jatkuivat Suomen itsenäistymisen myötä. Saarten ja Pietarin väliin ilmestyi tarkasti vartioitu meriraja, ja liian lähelle joutuneet kalastajat vangittiin. Tarton rauhassa vuonna 1920 saaret säilyivät Suomella, sen sijaan moni hyvä kala-apaja jäi naapurin puolelle. Elämä alkoi olla sen verran vaikeaa, että nuoriso muutti mieluummin mantereelle.

Suursaari kukoisti 1930-luvulla. Kuva: SA-kuva

Menestystuote pirtu

Lähes ainoa kauppatavara, jolla oli todellista menekkiä, oli Virosta salakuljetettu pirtu. Yksi kirjan suurimpia ansioita on auttaa lukijaa ymmärtämään olot, jotka johtivat pirtun salakuljetukseen. Pirtun salakuljetuksen kohdalla voidaan puhua jopa pirtusodasta, sillä salakuljettajilla oli toisinaan koko omaisuus kiinni lastissa eivätkä he epäröineet käyttää aseita virkavaltaa vastaan. Vuonna 1930 perustettiin Merivartiolaitos nimenomaan pysäyttämään salakuljettajia. Kieltolaki oli voimassa vuodesta 1919 vuoteen 1932.

Kun matkailu kehittyi, 1930-luvulla koettiin saaristossa, erityisesti Suursaaressa, lyhyt kukoistuskausi. Suursaaressa oli hienot hiekkarannat ja jylhät maisemat. Matkailijoita varten oli peräti kasino, jossa oli ravintola. Saari veti 10 000 matkailijaa vuodessa, ja sen vanavedessä myös muut saaret herättivät kiinnostusta, joskaan niihin ei syntynyt samanlaisia palveluja.

Käsky saarten evakuoimiseksi tuli 7.10.1939, ja määränpää oli pääasiassa Kotka. Kirja kiinnosti minua erityisesti siksi, että Kotkassa asuvana olen törmännyt ihmisiin, jotka kertovat sukunsa olevan kotoisin saaristosta. Saarten luovutus on Kaakkois-Suomen rannikolla eräänlainen yhteinen trauma, ja niitä muistellaan edelleen. Kun katson seuraavalla kerralla Katariinanpuiston rannalta horisonttiin ja horisontissa Suursaaren huiput, näen enemmän kuin pelkän siluetin.

Kirjassa on runsaasti aukeaman kuvia vanhoista arkistoista. Lukemassani sähköisessä versiossa vierekkäiset sivut asettuivat allekkain. Toisinaan kahtia jaettua ja allekkain asetettua kuvaa oli vaikea hahmottaa kokonaisuudeksi, joten valitsisin muodoksi perinteisen kirjan.

Jos saarten tai autonomian ajan historia kiinnostaa, Vaarallisilla vesillä on lukemisen arvoinen. En välttämättä ole ainut, jonka isovanhemmat (tai isoisovanhemmat) ovat olleet lapsina mukana kauppareissuilla myymässä Laatokan lohta tai Suomenlahden kiviä.

Kirjan kirjoittaja Johanna Pakola on merelliseen historiaan erikoistunut tietokirjailija.

Elina Talvio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua