Kirja-arvostelu: Brysselissä oli tapana pukeutua vain pahvilaatikkoon. Uusi ja upea elämäkerta kuvataiteilija Emil Cedercreutzista avaa ovet Euroopan taidepiireihin.
Annika Waenerberg – Manuel Vélez Cea: Emil Cedercreutz 1879–1949. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019. 416 sivua.
Kuvanveistäjä ja siluettitaiteilija Emil Cedercreutz on jäänyt suurelle yleisölle melko tuntemattomaksi, vaikka monet helsinkiläiset kulkevat joka päivä hänen Äidinrakkaus-nimisen patsaansa ohi. Onneksi tuore taiteilijaelämäkerta ei ole tylsä tutkimus, vaikka sen täytyi olla tieteellisesti pätevä kirja – näin taiteilijan vuonna 1945 perustama säätiö määritteli tilauksen.
Näemme nyt, miten tieteellisesti pätevä voi olla myös tarinallisesti kiehtova kenelle tahansa lukijalle.
Kirja kertoo nuoren miehen kasvusta erikoisena ajanjaksona maailmassa, jossa me olemme Suomen suurruhtinaskuntana osa Venäjää ja kuljemme kohti ensimmäistä maailmansotaa. Emilin elämän aikana tulevat sähkövalo, puhelin, autot ja lentokoneet. Hän itse näkee niin pitkälle, että on aina uusien keksintöjen ilmaantuessa surumielinen siitä, miten myöhään ne tulevat.
V. A. Koskenniemen kirjaan Kevätilta Quartier Latinissä, 1912.
Tässä 1900-luvun alun maailmassa suuren kartanon pojalle löytyy fyysinen ja henkinen tila kasvaa merkittäväksi taiteilijaksi. Mitä muuta tarvitaan ennen kuin ura aukeaa? Tietenkin hyviä suhteita: isoäidin taiteilijaystävät Italiassa ja isän veljen kaveri, muuan herra Edelfelt. Nuorimies myös välttyy joutumasta tsaarin armeijaan onnenkantamoisen ansiosta.
Jälkipolvet oppivat tuntemaan Emilin ennen kaikkea herkkätuntoisena hevosten kuvaajana niin veisto-, siluetti- ja maalaustaiteessa. Hän ei koskaan piirtänyt luonnoksia, vaan kävi aina suoraan käsiksi työhön.
Oli todella lähellä, ettei hänestä tullut turhautunut lakimies.
Brysselissä hulvattomia juhlia
Nuoren Emilin parhaita aikoja ovat opiskeluvuodet Brysselissä 1902–1904. Hän työskentelee uutterasti tunnetun belgialaisen kuvanveiston opettajan Charles Van der Stappenin ohjauksessa ja pääsee mukaan vuosisadan alun merkittävien, modernismia edustavien taiteilijoiden, kirjailijoiden ja säveltäjien tapaamisiin.
Kuvanveistoa ei pidetä ensinkään sopivana naisille, mutta Van der Stappenin ateljeessa työskentelee myös itävaltalainen Ilse Conrat tasavertaisena belgialaisen Armand Bonnetainin ja Emil Cedercreutzin rinnalla.
Nuori Emil.
Tässä vaiheessa isä rahoittaa Emilin opintoja, ja pojan pitää raportoida kotiin opintojen edistymisestä. Emil kirjoittaa kotiin: ”… minun täytyy saada pitää illat vapaina ja mennä aikaisin levolle nyt kun teen töitä niin paljon… Anon polvillani armoa, ei enempää kuin yksi kirje viikossa.”
Brysselin taiteilijajuhlat ovat värikkäitä ja kekseliäitä: ”Alastonmallit esiintyivät kutakuinkin samassa asussa kuin ateljeessakin, ja kun joku saapui pukeutuneena vain pahvilaatikkoon, johon leikatussa ovessa luki ’ei saa avata’, kaikki tietenkin ryntäsivät avaamaan oven.”
Emil jättää Helsingin-opinnot sikseen, koska hän haluaa päästä tekemään suurikokoisia töitä ja se ei ole Suomessa mahdollista. Hän myös tykkää kierrellä laitakaupungilla ja poiketa oluttupaan: ”…sanat lensivät tupakansavupilven läpi, lämpimät toverinkatseet vastasivat toisilleen ja sydän löi voimakkaasti nuoressa rinnassa. Jalat olivat väsyneet pitkästä kävelystä, pyöreän marmoripöydän ympärillä olevilla kovilla puutarhatuoleilla tunsimme olomme viihtyisäksi.”
Elämä Suomessa ja Euroopassa rinnakkain
Brysselin vuosiensa jälkeen Cedercreutz opiskelee vielä valtion stipendillä Roomassa vuosina 1904–1905 sekä 1906–1907 Pariisin Académie Julianissa. Hänen oppi-isiään ovat Constantin Meunier ja Auguste Rodin.
Constantin Meunierin Brysselin ateljee noin vuonna 1900.
Taiteilija rakastaa myös teatteria, oopperaa, balettia ja tanssia. Hän nauttii ja hyödyntää kaiken näkemänsä ja kokemansa omassa taiteessaan.
Hän kokeilee veistossa eri materiaaleja, kuten monet vuosisadan alun taiteilijat. Savi, terrakotta, posliini, kipsi, puu, kivi, valurauta, lasi, kirjasinmetalli. Marmori, betoni, graniitti.
Pronssin hinta nousee, koska sitä tarvitaan sotateollisuudessa. Se pysyy lopulta Cedercreutzin isojen teosten materiaalina. Hän välttää kiillottamasta pintaa, jotta ”himmeä hehku” säilyttää teoksen muodon eikä peilaa ympäristöä.
Emil onnistuu elämään Suomessa ja Euroopassa rinnakkain. Näyttelyt saattavat olla samaan aikaan Helsingissä ja Brysselissä. Hän matkustaa Pariisista Poriin ja takaisin, Köyliöön siinä välissä.
Hänellä on vuosia Roomassa ympärivuotinen ateljee ja asunnot Helsingissä ja Pariisissa, mutta rahaa ei kuitenkaan ole ylettömästi. Ammatilliset haasteet ovat kovat, ja kaupunkiasunnoista on jossakin vaiheessa luovuttava. Tilaustöitä on harvakseltaan, rahankeruu vie kohtuuttomasti aikaa ja isot pronssivalut on pakko tehdä ulkomailla.
Äidinrakkaus, 1928.
Eläimet, tasa-arvo ja suvaitsevaisuus
Pieni Varsapuistikko sijaitsee Kaisaniemenkadun, Yrjö-Koskisen kadun ja Unioninkadun väliin jäävässä kolmiossa Helsingin keskustassa.
Jos Cedercreutzin valtavasta tuotannosta pitäisi nyt valita yksi teos keskelle Helsinkiä, valinta saattaisi olla sama kuin 1928. Äidinrakkaus-nimisessä patsaassa on tavallaan kaikki Emilistä. Hän viehättyi jo lapsena Köyliönsaaren kartanossa erityisesti hevosten kuvaamisesta.
Herrasväki piti poikkeuksellisen hyvää huolta torppareista, ja Emil halusi itsekin osallistua välillä maatöihin. Herkkä poika oli kuitenkin jo pienenä huolissaan erityisesti maatöissä raatavien hevosten jaksamisesta.
Taiteilija myös kirjoitti kaunokirjallisia teoksia, novelleja ja runoja. Niissä hän oli aina alistettujen ja sorrettujen puolella. Hän kantoi huolta eläinten hyvinvoinnista sekä naisten ja homoseksuaalien sorretusta asemasta. Elämäkertatutkijoiden mukaan nämä teemat näkyvät selvästi myös taiteellisessa tuotannossa.
Vaikka Cedercreutzin perhe oli edistyksellinen vapaamielisyydessään, kirjan tekijöille kävi selväksi, että vasta hartaan vapaakirkkolaisen äidin kuoltua Emil uskaltautui ”julkisesti ilmaisemaan käsityksiään sekä rakkauden että koko elämän vapaudesta”.
Mieskuvia.
Rohkea maailmanmies saattoi myös ahdistua voimakastahtoisista aikalaisistaan. Hän sanoi esimerkiksi Ida Aalbergin ja Akseli Gallen-Kallelan vaikuttaneen häneen kaikella ennakkoluulottomuudellaan ja kannustuksellaan niin voimakkaasti, että hän meni lukkoon heidän edessään.
Kirjan tekijät pohtivat myös taiteilijan sekä yleisesti taiteilijuuteen liittyvää seksuaalisuutta. Vanhapoika ei koskaan mennyt naimisiin, mutta hän kannatti vapaata rakkautta ja hänessä oli ”eri suuntiin säteilevä sukupuolikarisma”.
Kirkkoherran tytär leikkasi ensimmäiset hevoset
Emil Cedercreutzille aatelissuku oli nuorena siunaus ja kirous. Jo hänen isoisänisänsä oli leikannut siluetteja, joten perhe kannusti häntä tähän harrastukseen.
Hän muisti aina kiittää Köyliön kirkkoherran tytärtä Sigrid Sumeliusta, joka leikkasi kuusivuotiaalle pojalle ensimmäiset paperihevoset. Pikku-Emil leikkasi kotitilansa Köyliönkartanon jokaisesta työhevosesta näköissiluetin ja luetteloi ne tarkasti.
Lusifer, 1900.
Taidemaalari Albert Edelfelt oli Emilin sedän nuoruudenystävä, ja perhetuttuna hän tutustui myös siluetteja tehtailevaan pikkupoikaan. Isoäiti tasoitti nuoren Emilin tulevaisuutta taidepiireissä, kun hän otti tämän mukaansa pitkille matkoille Italiaan ja kotiin palattiin hitaasti Pariisin kautta.
Perhe kuitenkin oletti, että Emilistä tulee juristi ja lähetti hänet oikeustieteelliseen Helsinkiin. Kolme vuotta riitti taiteilijakutsumuksen ymmärtämiseen.
Edelfeltin myötävaikutuksella Emil pääsee alkuun taiteilijanurallaan. Niin paljon kuin Edelfelt arvostikin taitavia siluetteja, hän valisti nuortamiestä, ettei paperia leikkelemällä tienata elantoa. ”Aloittakaa heti kuvanveisto”, hän kehotti.
Edelfelt myös ympäripuhui vanhemmat antamaan poikansa taiteelle. Isoveljet toteuttivat onneksi vanhempien toiveita.
Edelfelt: Teet sitten hevosen kunnolla
Lopulta omilla ansioillaan (ja Edelfeltin suosituksella) nuorimies pääsee vasta perustettuun Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun opiskelemaan kuvanveistoa vuonna 1902. Hänen opettajanaan toimii Viktor Malmberg, johon on törmätty Euroopassa isoäidin matkalla.
Mikä oli Emilin ensimmäinen veistotyö? Tietysti hevonen. Teet sen sitten kunnolla, Edelfelt kannusti.
Léonie, naisen rintakuva, 1904. Marmori.
Opiskelijoiden alastonharjoitelmiin haettiin malleja Helsingin Narinkkatorilta, missä venäläiset ja juutalaiset myivät käytettyjä vaatteita. Emil muisteli myöhemmin kiitollisuudella malleina olleita juutalaistyttöjä Alma, Titti, Amelie, Selma, Signe, Ella, Fanny ja Sigrid.
Emil sai hienon kokemuksen myös taidekilpailusta, kun hän osallistui opettajansa kanssa Topeliuksen hautamuistomerkkikilpailuun. Oli vappu ja kipsimallia tehtiin hilpeissä tunnelmissa viiniä siemaillen. Tuore kipsityö lipesi lopulta käsistä, ja naisen kasvot pyyhkiytyivät kokonaan pois.
Korjaamiseen ei jäänyt aikaa, mutta miehet tulivat kilpailussa toiseksi maininnalla ”ylimaallisen kauniista kasvojen ilmeestä”.
Temppelin rakentaminen ilman piirustuksia
Ammatinvalinnalla taisi olla hintansa perinnönjaossa. Paroni ja vapaaherra Emil Cedercreutz ei saanut palaakaan rakastamansa kotikartanon maista Köyliössä.
Hän ei koskaan unohtanut henkistä perintöään – pellontuoksua, maahenkeä – ja sai Maila Talviosta pitkäaikaisen liittolaisen ja ystävän. Molempien sympatia oli jo lapsuudessa ollut torppareiden puolella.
Emil Cedercreutz vieressään pöytäkoriste Kaikille niille, jotka antautuvat kesytettäväksi, 1907.
Emil oli aina halunnut palata suuresta maailmasta satakuntalaiseen maalaismaisemaan. Kun Köyliö ei enää tuntunut kodilta puidenkaadosta syntyneen veljesriidan jälkeen, Emil alkoi etsiä itselleen omaa pyhää paikkaa.
Harjavallassa hän kuuli maantielle kosken kohinaa ja rakastui ensisilmäyksellä Kokemäenjoelle aukeavaan maisemaan. Hän osti Harjula-nimisen paikan oitis ja rakennutti sinne kesäkodin vuonna 1914.
Maahenki – mitä kaikkea se ikinä tarkoittikaan – siirtyi näin Harjavaltaan, missä hän keräsi laajan kansatieteellisen kokoelman ja rakennutti maatöissä raataneiden kunniaksi Maahengen temppelin.
Koska taiteilija ei luonnostellut teoksiaan koskaan paperille, niinpä temppelinkin rakennustyöt etenivät mieluiten ilman piirustuksia – silmämääräisesti ja vaiston varassa.
Siellä taiteilijakoti ja temppeli katsovat nyt Paroninlahdelle taiteilijan nimeä kantavan museon ja patsaspuiston kanssa.
Elinaikanaan Cedercreutzin taidetta oli usein nähtävillä erityisesti Helsingissä, Turussa, Porissa ja Viipurissa. Tampereen taideyhdistyksen näyttelyihin hän osallistui lähdeluettelon mukaan seitsemän kertaa vuosina 1905–1919.
Harjavallan museon lisäksi hänen teoksiaan on pysyvästi nähtävissä Helsingissä Kirkkokatu 6:ssa Tieteiden talossa, joka valmistui alun perin kouluksi vuonna 1925. Seinille kiinnitettiin muutamassa vuodessa lähes 80 kipsireliefiä.
Kirjan tekijät pitävät koulun täyttämistä taiteella yhtä riemastuttavana, taiteilijalle ominaisena projektina kuin hiukan merkillistä Maahengen temppeliä.
Maine Tieteiden talossa Helsingissä, 1926.
Komea järkäle painaa 2,5 kiloa
Elämäkerran tekijät yrittivät aluksi kohteliaasti kieltäytyä tehtävästä. Jyväskylän yliopiston taidehistorian professori Annika Waenerberg vetosi aikapulaan ja epäili, tokkopa tutkimus antaisi tarpeeksi uutta tietoa. Granadan yliopiston piirustuksen laitoksen professori Manuel Vélez Cea puolestaan selitti, ettei hän ole edes kuullut taiteilijasta koskaan.
Alkoi kuuden vuoden tutkimusmatka, joka vei heidät Suomen lisäksi Brysseliin, Pariisiin ja Roomaan. Syntyi kirja, jonka teksti kulkee kiehtovina tarinoina nuoren miehen elämästä ja kasvusta taiteilijaksi. Uutta tietoa löytyi niin paljon, että tutkimusta voisi vaikka jatkaa.
Tietysti tämän kirjan on oltava suuri myös kooltaan, koska se on suuri sisällöltään. Mitään taidetta saati isoja veistoksia ei pitäisi edes yrittää tutkia pienistä kuvista. Kaksi ja puoli kiloa painavassa kirjassa on sopivasti hyvin kirjoitettua tekstiä sekä yli 600 kuvaa ja laaja siluettiliite.
On hienoa kosketella tätä järkälettä, jonka visuaalisen suunnittelun, painojäljen tai paperilaadun kustannuksissa ei ole kitsasteltu. Aika moni kustantaja olisi loppumetreillä päättänyt säästää painattamalla kirjan esimerkiksi Baltiassa, mutta Suomen Kirjallisuuden Seuran nimeämien asiantuntijoiden tarkastama eli vertaisarvioitu teos on painettu Otavan kirjapainossa Keuruulla.
Marita Salonen
Julkistamistilaisuudet sunnuntaina 26.1.2020 Emil Cedercreutzin museolla Harjavallassa ja tiistaina 28.1.2020 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa Helsingissä.
Elämäkerta on vertaisarvioitu tieteellinen julkaisu mutta myös kiinnostava kasvutarina taiteilijasta.
Maamiehen kunnia Harjavallan kaupungintalon vieressä, 1929–1969.
Arcum tendit Apollo Lastenlehdon puistossa Helsingin Kampissa, 1924–2001.
Kolme hevosta, noin 1911. Uusintavalos.
Maila Talvio, 1915.
Maahengen temppelin torni Harjavallassa, 1936.
