Herkän miehen odysseia – Abdulrazak Gurnahin Kivisydän kertoo vallankäytön langettamasta varjosta

Abdulrazak Gurnah. Kuva: Tammi / Markko Taina

Teos alkaa arvoituksella: ”Isäni ei halunnut minua.” Nuori Salim ei voi ymmärtää miksi isä käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Miksi hän hylkäsi perheensä ja muutti pois?

Voisi luulla että, Kivisydän (Tammi, 2024; suom. Einari Aaltonen) kertoo Lontooseen muuttaneen nuoren afrikkalaismiehen kokemuksista, mutta se on tragedia vallankäytön varjosta, joka on langennut niin isän kuin pojankin ylle. Salimille isän ja muiden sukulaisten käytös on mysteeri, joka piinaa häntä hahmottomana ahdistuksena. Vasta kun isä avaa sanaisen arkkunsa ja paljastaa mitä Salimin lapsuudessa tapahtui, kaikki muuttuu loogiseksi ja ymmärrettäväksi.

Tähän mennessä jokainen Gurnahin suomennettu romaani on ollut hieman eri tyyliin kirjoitettu kuin muut. Kivisydämen rytmi tuntuu erilaiselta, samoin kuin tapa kertoa, vaikka teksti tuttua Gurnahia onkin.

Tekstissä on paljon toistoa, ja samat asiat sanotaan useasti peräkkäin eri tavalla. Kun joku toinen kertoo tarinaa, pitkien taukojen aikana kuuntelija odottaa kärsivällisesti tarinan jatkumista. Kohtaus ja sanat toistuvat niin usein, että se alkaa jo tuntua tarkoitukselliselta.

Kivisydän ei ole autofiktiota, vaan omaelämäkerranomainen romaani. Gurnah lähti Sansibarista poliittisena pakolaisena vuoden 1964 vallankumouksen aikaan, kun John Okellon johtamat joukot syrjäyttivät sulttaani Jamshid bin Abdullahin. Romaanin kertoja Salim on syntynyt vasta vallankumouksen jälkeen, ja hän saa suopean enonsa ansiosta mahdollisuuden lähteä Englantiin opiskelemaan.

Jälleen Gurnah kuljettaa lukijan vieraaseen maailmaan, ja jälleen kerran lukija toteaa kuinka samanlaista ihmisten elämä maailmassa lopulta on. Heidän toiveensa ja vastuksensa ovat samankaltaisia riippumatta siitä missä he asuvat. Jälleen kerran Gurnah kirjoittaa vaiteliaasta miehestä, jolle ei löydy paikkaa maailmasta. Salim on hermostunut, pelästynyt, juureton ja ahdistunut.

Brittiläistä kirjallisuutta suomitaan useassa kohtaa, luonnollisesti, onhan Gurnah englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori:

”Ainoa Sierra Leonesta kertova kirja, jonka silloin luin, oli Graham Greenen kirjoittama, enkä muista, että siinä olisi missään kohtaa mainittu muslimeja, siis muita kuin korruptoituneita syyrialaisia, joista kaikki englantilaiset henkilöhahmot puhuivat pilkalliseen sävyyn. Sillä tavalla meidänlaisemme ihmiset saavat tietää maailmasta niin paljon, lukemalla tarinoita, joita meitä halveksivat ihmiset ovat kirjoittaneet.”

* *

Vaikka Salimin elämä Afrikassa ei olekaan ollut kaikkein köyhimmästä päästä, ja television saippuadraamat sekä taksiajelut ovat tulleet tutuksi, Englannissa Salim käyttää ensimmäistä kertaa veistä ja haarukkaa, joutuu pukeutumaan paksuihin ja epämukaviin asusteisiin, ja oppii millaista on kun hampaat kalisevat kylmästä. Se on päiväntasaajaan tuntumassa syntyneelle uutta.

Menneisyys ja toisten teot kuristavat kertojaa samalla tavalla kuin edellisessäkin Gurnahin suomennetussa romaanissa Paratiisi (Tammi, 2023; suom. Einari Aaltonen – lue arvio tästä). Salim ihmettelee Lontoon kuhinaa ja alituista kiirettä, ja tekee huomioita länsimaisista elämäntavoista ulkopuolelta saapuneen tarkkailijan silmin:

”Opin asumaan Lontoossa ja välttelemään uhkaavia väkijoukkoja ja töykeitä ihmisiä, opin pitämään uteliaisuuteni kurissa ja sietämään mieli tyynenä vihamielisiä katseita sekä kävelemään joka paikkaan määrätietoisesti. Opin elämään kalseassa ja nuhjuisessa ympäristössä ja pakenemaan collegen vihaisia opiskelijoita, jotka rehentelivät, purnasivat epäkohdista ja odottivat elämän tuottavan lähinnä pettymyksiä.”

* *

Aluksi tuntuu että teos on välityö, joka on suomennettu vain siksi, että se myötäilee Gurnahin omia elämänvaiheita. Mutta sivulla 271 teos pääsee vauhtiin, ja paljastuu mistä se todellisuudessa kertoo: vallankäytöstä, petoksesta ja itsekkyydestä, jotka liiskaavat neuvottomat ja voimattomat yksilöt alleen. Kuivakka ja toisteinen romaani osoittautuukin vaikuttavaksi sukukertomukseksi.

Gurnah vetää maton itsensä alta paljastamalla että Kivisydämen juoni on pöllitty Shakespearelta. Kaikki tarinat on pöllitty Shakespearelta, joten asian olisi voinut jättää kirjallisuudentuntijoiden oivallettavaksi. Tšehovilaista kolmiodraamaa ja Kirsikkapuisto-näytelmää sivutaan usein, vaikkakin Tšehovin tuotannosta sanotaan että:

”Kaikki henkilöhahmot olivat tutisevia, hermostuneita aristokraatteja, jotka tuntuivat olevan romahtamaisillaan pelkästä elämisen kauhusta.”

Käy ilmi, ettei romaanin päähenkilö ei ole päähenkilö ollenkaan, vaan sivustakatsoja, jonka silmin tarinaa keritään auki. Todelliset päähenkilöt ovat Salimin vanhemmat sekä hänen enonsa. Kaikki mitä tapahtuu Salimin vanhempien todistuksen jälkeen, jää lukijan pääteltäväksi.

Petri Hänninen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua