Harry Salmenniemen dialogi kätkee enemmän merkityksiä kuin sanamäärällä voi mitata – arviossa Tulikristalli ja muita novelleja

Kuva: Siltala Kustannus / Mikko Vähäniitty

Se on täytetty. Tulikristalli ja muita novelleja (Siltala, 2026) on Harry Salmenniemen (s. 1983) viisiosaisen novellisarjan päätösteos. Uraanilampusta ja muista novelleista (Siltala 2017) se alkoi ja nyt on novellit kirjoitettu, toistaiseksi.

Näin Salmenniemi kertoo Suomen Kuvalehden haastattelussa (SK 18.1.2026). Hän antaa samassa haastattelussa lukuohjeen Tulikristallin lukijoille: kirja on ”tyhmä ja asiaton”. ”Näiden novellien ymmärtämisestä ei kannata ottaa paineita. On ihan riittävää, että lukija saa jostain novellista liikutuksen, jostain röhönaurut ja jostain ei mitään”, hän sanoo. ”Ei näihin tarvita mitään erityisiä taustatietoja. Ei näitä tarvitse kuin lukea.”

Ehdin lukea kirjan ennen haastattelun julkaisemista ja ehdin myös ihastua kirjaan samalla asteikolla kuin lukemiini Salmenniemen aiempiin novellikokoelmiin. Kyllä, useastakin Tulikristallin novelleista lukija saa röhönaurut ja liikuttuu, jotkut tekstit jäävät askarruttamaan ja oivallus tulee jälkisytytyksellä ja on tekstiä, joka ei aukea lopuksikaan. Mutta takuuvarmaa Salmenniemeä kaikki tyynni, lukemista varten kaikki 24 novellia on nytkin kirjoitettu.

Kokoelman teemoissa Salmenniemi liikuttaa lukijaa jälleen monipuolisesti. Seitsemän ensimmäistä novellia keskittyvät lapsiin ja lapsiperheisiin, joista Salmenniemi on muussakin tuotannossaan paljon ammentanut. Me hypimme lätäköissä on kokoelman avausnovelli ja sen lapsikertoja johdattaa lukijan maailmaan, jossa myös seuraavissa teksteissä liikutaan. Lapsi näkee ja kuulee tarkemmin kuin aikuinen. Maailma avautuu paikkana, jossa kaikki on uutta ja kiinnostavaa ja jossa tärkeintä on vanhempien tarjoama turva. Isin kanssa on kiva hyppiä lätäkössä, vaikka lätäkkö on punainen ja höyryää.

Lapsi elää maailmassa, jossa sodat raivoavat ja maapallon ja elämän rajallisuus tulevat jatkuvasti näkyvimmiksi. Lapselle mikään ei outoa, koska kaikki on uutta ja kiinnostavaa. Sen sijaan vanhemmat vaikenevat ja elävät ahdistuneessa aikuisten maailmassa, jossa kohtaavat muita ahdistuneita aikuisia. Ja kohta lapsikin alkaa elää samassa maailmassa. Mutta sitä ennen hän saa olla lapsi.

Kaikki ei ole miltä näyttää

Salmenniemen maailmaa leimaavat tavallisuuden ja outouden sekoittuminen, ulkopuolisuus, erilaisuus, pelko, ahdistus ja syrjäytyminenkin. Maailma on tavallinen, mutta kun sitä katsoo tarkemmin, huomaa jotain outoa. Yllä leijuu epämääräinen tunne, että kaikki ei ole miltä näyttää; hieman kuin W. G. Sebaldin maailmassa, jota niin ikään leimaa ulkopuolisuus ja ajan, paikan ja tunnelmien yhdistyminen. Sebaldin surumielisyys on kylläkin kaukana Salmenniemen monivivahteisesta hymyilystä.

Medaljongeissa Salmenniemi kuvaa taidokkaasti uneen vaipumisen vaiheita erilaisten rentoutumisharjoitteiden jälkeen:

”Kuulen, miten uni on muutaman sentin päässä minusta, elää ja kohisee kuin meri. Se ympäröi minut. Minä hukuttaudun siihen.”

Sitten alkaa unennäkö ja lopussa kauhu saa vallan, jälleen kerran. Idyllin voi Salmenniemen novelleissa rikkoa kertomuksessa yhtäkkiä näkyvä leipäveitsi tai yllättäen rikkoutunut viinilasi ja kaatuneet tuolit. Kaikki ei ole miltä näyttää ja saman tien myös koko tarina avautuu uudessa valossa.

Torstaissa työyhteisö kipuilee monimuotoisuusprojektin kanssa. Perhearjen väsyttämä kertojapomo kärsii Teams-kokouksessa, jossa nuoret maailmanparantajat törmäytetään äkäiseen mutta poishiipuvaan boomeriin. Valintaa pitäisi tehdä länsimaisen heteronormatiivisen ydinperheen räjäyttämisen ja hitaan kuolemaan johtavan hulluksi tulemisen välillä. Ja tämän keskellä pitäisi miettiä markkinoiden laajentumista ja sitten vielä Teams hyytyy. Elämä on tässä ja nyt eikä se ole yhtään outoa.

Kokoelman huippua edustaa mielestäni Tasmania, kertomus merenrantaretkestä, yksinäisyydestä, kuolemasta ja peloista. Tässä novellissa Salmenniemi loihtii maisemasta, rantapolusta, jyrkänteistä, eukalyptusmetsästä sekä tuulesta ja oudoista kivistä taustan yksinjäämiselle, ahdistukselle, peloille ja kuolemalle. Ystävät palaavat ja kaikki on taas hyvin, mutta paikalle ilmestyneissä kenguruissa on jotain outoa.

”Kenguru katsoi minua läheltä. Sen silmä oli kummallisen muotoinen. Silmään heijastui koko maailma: se oli valvontakamera, korvaamaton osa sen järjestelmää.”

Hei hulinaa kirjailijapiireissä

Kokoelman kolme viimeistä novellia Silsaa, ”Vailla ystäviä, vailla ketään ja Pihalla on ansalankoja huipentavat teoksen kirjailijakarnevaaliin, jossa ei säästellä ketään eikä mitään, ei edes kirjailija Harry Salmenniemeä.

Silsassa katkeroitunut ja syrjäytynyt, ”eristetty ja unohdettu” kirjailija päästää ilmoille patoutuneen kaunan, katkeruuden ja kostonhimon, kohteena joukko tunnetuimpia suomalaisia nykykirjailijoita. Perusteellisempaan myllytykseen pääsevät muun muassa Satu Rämö (”Suomalaisen kirjallisuuden surkea onnenkantamoinen”), Tommi Kinnunen (”Pelottava turkulainen unelmavävy”), Antti Hurskainen (”Suomalaisen esseistiikan pyrkyri”), Jaakko Yli-Juonikas (”Viheliäinen verkostomarkkinoija”), Laura Lindstedt (”Tyypillinen wanna be -älykkö”) ja Harry Salmenniemi (”Reittä pitkin uralla edennyt monilahjattomuus”), kaikki toki luvan kanssa, kuten Salmenniemi loppuviittauksissa mainitsee.

Surrealistista vaikutelmaa lisäävät kirjailijoiden esittelykuvat, joissa kirjailijoita tuuraavat tunnetut poliitikot Sanna Marinista ja Petteri Orposta alkaen. Eikä tässä kaikki: ”Nykykirjailijoistamme ainoastaan Wille Rydman vaikuttaa minusta aidosti lahjakkaalta.”

Mitään, ei mitään muuta hyvää nykykirjallisuutemme ja –kirjailijoidemme tilassa löydy. Ja kaikkien ärsyttävin on Salmenniemi, ”koska hän on niin käsittämättömän opportunisti.” Aina hauskaa olla pitää, ja Salmenniemi osaa hauskuttaa, mutta hienoinen sisäpiirihuumorin epäilys saattaa muutamassa kohdassa lehahtaa esiin.

Pihalla on ansalankoja on kokoelman päätösnovelli. Ahdistunut kirjabloggari päätyy Harry Salmenniemen naapuriksi. Perheidyllistä nousee esiin todellinen Harry Salmenniemi. Ei sovi heikkohermoisille.

* *

Tulikristalli täydentää hienolla tavalla Salmenniemen viiden teoksen novellisarjan. Kun Salmenniemi nostaa kuvitteellisen kirjailija Wille Rydmanin keskeiseksi vahvuudeksi tinkimättömyyden, voi tämän piirteen helposti projisoida Salmenniemeen; ei Tulikristallissa ole mitenkään tingitty laatukriteereistä. Ei tämä mikään rallatellen tehty läpijuoksu ole. Kerronta on tarkkaa, hiottua, hyvärytmistä ja varsinkin arkipäiväisiltä kuulostaviin dialogeihin Salmenniemi paketoi taidokkaasti enemmän merkityksiä kuin mitä pelkästään sanamäärällä voi mitata.

Vaikka novellien asetelmat, henkilöhahmot, tapahtumapaikat ja tunnelmat vaihtelevat, perusteemat soivat taustalla. Elämän tavallisuus ja outous eivät ole toistensa vastakohtia. Pieni juttu voi nyrjäyttää tavallisen arjen vastakohdakseen, hyvässä ja pahassa. Arjessa löytyy aina jotain outoa, kun tarkemmin pysähtyy katsomaan. Ja kun oikein tarkkaan katsoo, kuten lapsi vain osaa, tavallinen arki se vasta outoa onkin. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Mutta sitä kutsutaan elämäksi.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua