Kirja-arvostelu: J.P. Laitisen Lume kertoo tutkijasta, joka irrottautuu yliopistojen jämähtäneistä kuvioista ja ryhtyy tutkimaan ihmistä omien havaintojensa perusteella.

J.P. Laitinen: Lume (Teos, 2019).

Lume ei ole harmaata arkiproosaa eikä selviytymisen realismia. Tämä romaani tuo suomalaiseen kirjallisuuteen jotain uutta. Korkeintaan Joel Haahtela on ottanut radikaalista kantaa todellisuuden kokemiseen, ja sitä tämä kirja tekee voimakkaasti. 

Laitinen kirjoittaa tajuntaa yhden päivän verran intensiteetillä, joka tuo käännöskirjallisuuden puolelta mieleen Peter Handken. Maailma ei ole sellainen kuin luullaan, tai kääntäen sen olemus syntyy luulottelusta. Lume tapahtuu epävarmuuden maailmassa, missä kertoja hakee varmuutta tosiasioiden ulkopuolelta, fiktiivisestä ihmisestä.

Kirjan minäkertoja on akateemisista koukeroista irrottautunut vapaa tutkija, jonka aiheena on plasebon ja nosebon merkitys ihmisen todellisuuskuvalle. Hän saa yllättävän puhelinsoiton, jossa häntä pyydetään sairaalaan Lauran luo, kymmenen vuotta aiemmin päättyneen ihmissuhteen jälkeen.

Kohdattuaan dementoituvan äitinsä kertoja lähtee tapaamaan Lauraa. Esimerkit plasebon vaikutuksesta havaintoon sijoittuvat kerronnan ja muun filosofoinnin väliin. Tilannekuvia on runsaasti ja ne on esitetty painokkaina ja uskottavina, olivatpa sitten plasebokerrontaa tai ei.

Parodinen näkökulma

Tutkijan, ja koko kirjan, suurin hyökkäys tapahtuu niitä ihmisen harhakuvitelmia kohtaan, joiden perusteella hän kuvittelee ”elävänsä todellisuutta”, ”olevansa valmis ja perillä”. Myös jokainen ns. ainutkertainen hetki on vain ”mielen luoma harhakuvitelma, fiktiivinen representaatio”. 

Laitisen tutkija ei kaihda viedä harhaisuuspohdintaansa aivan pohjaan saakka, vaan uskaltaa viitata kaikkien realistien viholliseen piispa Berkeleyhin, jonka tunnetuin filosofinen argumentti kuuluu: ”Oleminen on havaituksi tulemista.”

Berkeley perusteli aikanaan solipsismiksi nimettyä käsitystään aineen epätodellisuudesta sillä, että ihminen oppii toisilta näkemyksensä maailmasta ja siten uskoo oman näkemyksensä olevan yhtäpitävä toisten tarjoaman näkemyksen kanssa. Hän alkaa uskoa olemassaoloonsa ja siihen, että todellisuus on samanlainen kaikille. 

Plasebo liikkuu Berkeleyn äärimmäisen eli subjektiivisen empirismin kysymyksenasetteluissa, ja kaiken kukkuraksi tänä ”totuuden jälkeisenä aikana”, jossa yleisiä totuuksia horjutetaan jos minkäkinlaisilla väitteillä. 1700-lukulaisen Berkeleyn teorian mukaan ihminen vapautuu harhasta vain lopettamalla kokonaan ajattelemisen pitäytyen suoriin havaintoihin.

Laitisen tutkija puolestaan kieltää harhavaikutusten takia havainnon merkityksen. Hän murtaa todellisuuskuvaamme samantapaisin asein kuin Berkeley, mutta tulee vastakkaiseen käsitykseen eli suosittaa ihmisille sisäistä kerrontaa eli narratiivia ajattelun tilalle. 

Tässä kaikessa tutkijalla on peli siinä mielessä omassa pussissa, että hän on havainnut yliopistotutkimuksen korruptoituneen siten, että vanhojen totuuksien haltijat keräävät itseensä uskovia valetutkijoita, jotka sitten seuraavat suosijansa oppeja eivätkä välitä kyseenalaistaa niitä. Akateeminen tutkimus on vanhoja uskomuksia pönkittävää tyhjäkäyntiä. Kirjan tutkija oli riistäytynyt tästä valheiden verkostosta ansionsa menettämisen uhallakin. Hänellä oli mielessään varma visio loistavasta tulevaisuudesta uuden ”fiktiivisen narration” murtautuessa hänen ansiostaan yleismaailmallisesti kaikkiin tieteisiin.

Teosta voi lukea, ainakin osittain, parodiana, eräänlaisena Don Quijoten kuvitteellisena hurmiona. Mielessään tutkija näkee mullistavansa kaikki maailman tieteenalat, kunhan hänen teoriansa huomataan. Hän on myös päättänyt ”olla suopea” yliopistolle, kun se ottaa häneen yhteyttä, huomattuaan hänen merkityksellisyytensä. 

Fiktiivinen ihminen

Teoria fiktiivisen ihmisen vallankumouksellisesti vapauttavasta vaikutuksesta hallitsee päähenkilön tajuntaa, ja sen perusteluja ja oivalluksia saa lukija seurata koko kerronnan mittaisen ajan. Lukija käy varmasti keskustelua tämän idealistisen, omasta mielestään realistisen tutkijan argumenttien kanssa. Teoria on kirjan pääteema, tapahtumat päivän aikana illuusiomaista taustaa.

”Fiktiivinen ihminen hyväksyy mielen tuottaman narratiivin kokonaan, hän avautuu sille totaalisesti ja toivottaa sen tervetulleeksi, hän vaalii sitä, ruokkii ja kasvattaa sitä ja tuottaa sitä itse, sillä Fiktiivinen ihminen ymmärtää, ettei hänen tarvitse pelätä omaa peilikuvaansa.”

Itseymmärrys

Sokrateesta juontuva itsetuntemuksen tärkeys sai täystyrmäyksen behavioristisen maailmankuvan hallitessa tieteellistä ajattelua 1900-luvulla. Itsetarkkailu oli subjektiivisena ja epätieteellisenä menetelmänä suorastaan halveksittava menetelmä. Viime vuosina on siihen pyritty suhtautumaan vakavasti, myös filosofiassa.

Laitisen tutkijan uljas uusi ihminen on auktoriteeteista vapaa, ja hän kykenee valitsemaan minkä tahansa fiktion omaksi tiekseen. Aidon filosofin tavoin hän etsii totuutta sanojen takaa, todellisesta ilmenemisestä, kuten Platon jo Sokrateen opetuksen myötä neuvoi: tekstit ovat vain muistiinpanoja.

Oman fiktiivisyytensä oivaltaminen on eräänlainen valaistuminen, jossa ihminen muuttuu itsensä suvereeniksi mestariksi ja poistuu samalla minuuden harhakuvitelmasta. ”Hänen henkensä sulautuu yhteen eksistenssin itsensä kanssa.” Siis vaikka kaikki käsitykset ja tieto on saatu ulkomaailmasta, ovat ihmisen yksityiset syväsisällöt merkitykseltään erilaisia. Sanoja käyttäessämme me vain kuvittelemme ne samanlaisiksi.

Tutkija asettaa itsensä muitten yläpuolelle todetessaan ihmisten suurimmaksi osaksi keskustelevan ”jonninjoutavuuksista”. Mitä tietämättömämpiä ihmiset ovat, sitä varmempia he ovat oikeassa olemisestaan, hän havainnoi. Tutkija tunnistaa itsensä edelläkävijäksi, jonka on nöyrästi otettava vastaan ymmärtämättömyyttä, kun hänen neroutensä löydetään.

Kontrahypoteesit

Jos ottaa vakavasti Fiktiivisen ihmisen teorian, löytää lukija sitä miettiessään varmasti kriittisiä kohtia.

Niitä löytyy uskontojen ja filosofioiden kuvauksista minuuden harhasta eroon pääsemisestä. Intialaisessa filosofiassa hindulaisesta perinteestä buddhalaisuuteen on vapautumisessa eli moksassa kyse eräänlaisesta mielen hiljenemisestä, todellisuuden kulun hyväksymisestä. Tämän kirjan tutkijan teoriassa Fiktiivisen mielen saavuttaminen johtaa valintojen iloon.

Piilotajunnan osuus jää hieman hämäräksi, vaikka siihen viitataan itseymmärryksen yhteydessä. Yleensä tätä ymmärryksen lajia kuvataan omien motiivien näkemiseksi, itselle paljastamiseksi, jonka seurauksena ihminen muuttuu ilman mitään pyrkimyksiä. Tajuaminen itsessään muuttaa ihmistä. Tämän mukaisesti vapautuminen on tahdosta riippumatonta. Jos ottaa mukaan kollektiivisen tajunnan käsitteen, ajautuu käsitykseen ihmisten syvimpien tavoitteiden yhdensuuntaisuudesta, siis aivan toisin kuin Fiktiivisen mielen teoriassa.

Ties mitä sosiologisen terminologian asiantuntijat tähän huomauttaisivat?

Valintaa käsitellessä ei tässä teoriassa puhuta juuri rationaalisen ja intuitiivisen ajattelun eroista. Edellinen, hidas ja harkittu koetaan yleensä tahdon alaiseksi valinnaksi, kun taas intuitiivinen on jopa tuhat kertaa nopeampi, välitön päätös tai reaktio, joka ei ehdi käydä tietoisuudessa. Se siis kumpuaa piilotajuiselta alueelta. Kumpaa valintatapaa Fiktiivinen ihminen käyttää? Vai onko hän niin syvästi valaistunut, että tiedostaa nopeat piilotajuiset reaktionsakin?

Akateeminen horros

Parhaita kriittisiä piikkejä kirjassa ovat akateemiseen uneen osuvat. Kun edellinen tutkimus on kanonisoitu, ei uusille, rohkeille näkökulmille tahdo löytyä tilaa, eikä rahoitusta. Suuri osa tutkimuksesta saattaa juuttua tukemaan vanhoja oppeja, ja tällaiselle pseudotieteelliselle ”näpertelylle ja puuhastelulle” löytyy aina helposti määrärahoja.

Tutkijan mielteet identiteetin hajoamisesta ovat ilman muuta kiintoisia. Niissä liikutaan laingilaisen psykofilosofian maisemissa. Usein tuntuu siltä, että tämä tutkija on enimmäkseen idealistisessa hurmoksessa, tiedon esikartanoissa, eräänlaisessa ilonsekaisessa kiirastulessa tai kierkegaardilaisessa eksistentiaalisen epävarmuuden innoituksessa. 

Kivuton mieli

Kaikkea Fiktiivisen ihmisen teoriassa ei pidä toki hyljeksiä. Päinvastoin, vaikka se asettuu ristiriitaiseen kulmaan monen samansuuntaisesti radikaalin ajattelun kanssa, on siinä paljon kiinnostavaa – oli se sitten tosissaan tai parodisesti laadittua. 

Vaikka tällainen äkillinen kokonaan tietoiseksi tuleminen on aivan varmasti ylivoimainen henkinen hyppy, on sen kuvittelussa tässä teoksessa varsin kiintoisaa. Plasebotutkimuksiin enemmälti puuttumatta voi korostaa kaikkea sitä tiedettä, joka on nostanut aktiivisen mielen selvästi terveyttä edistäväksi voimaksi. Aivan kaikilla aloilla on havaittu ihmisen oman innoituksen ylivoimaisuus verrattuna kaikenlaiseen ohjailuun, puhumattakaan pakottamisesta. Voimavarojen vapautuminen on kaikessa yhteisöllisessä ja luovassa toiminnassa vuorovaikutuksellisen aktiivisuuden tulosta. (Viime kevään Suomen jääkiekon maailmanmestaruus saavutettiin varmasti juuri yhteisen innostuksen tuloksena.) Fiktiivinen mieli pystyy Lumeen tutkijan mukaan eliminoimaan myös kärsimyksen ja kivun vain tekemällä valintoja.

Vielä yksi filosofinen huomautus: Immanuel Kant esitti tunnetussa kritiikissään havaitsemisen ja sitä seuraavan ajattelun olevan suoraa seurausta ihmisen aistien ja keskushermoston rakenteesta. Toisin sanoen hän esitti kritiikin ihmisen tiedon mahdollisuuksia kohtaan. Ihmisen hankkima empiirinen tai a priori tieto ei voi koskaan ulottua olemassaoloon sinänsä.

Plasebotutkija lukee Epiktetosta: ”Ihmisiä eivät järkytä asiat vaan heidän uskomuksensa niistä.” Hän päätyy toteamaan: ”Kun mikään ei ole totta, on kaikki mahdollista.” Tämä totaalinen irtiotto mielen syvästä yhteydestä luontoon on epäilyttävää. 

Lauran luona

Muutamat harmaat sivut 127 ja 133 välissä voi tulkita varmaan useammalla tavalla. Minä luen Don Quijoten siinä törmäävän todellisuuden muuriin. Viimeiset kymmenet sivut Lauran luona ovat yhteyttä toiseen ihmiseen, parantumista idealistisesta kaaoksesta (joksi tätä teorianmuodostusta voi kyllä myös nimittää, niin osuvaa kun se monin osin onkin). Niinpä kirja päättyy lauseeseen: ”Anna minä autan.” 

Tyylillisesti J.P. Laitisen esikoisteos Lume on erinomainen. Kerronta rientää rytmikkäästi eteenpäin, pohdinnat ja tapahtumat lomittuvat luontevasti yhteen. Teksti on rakennettu älykkäästi, niin että monet yksityiskohdat viittaavat useampiin suuntiin, osittain lukijan hämäämiseksi. Kaiken kaikkiaan tulos on monitasoisen taiturillinen ja kielellisesti briljantti.

Erkki Kiviniemi