Euroopan suurimman järven rannat historian myrskyissä – kirja katsoo Laatokkaa eri näkökulmista

06.10.2021
Kuva: Wiki Commons

KIRJAT | Laatokan Karjala nähdään usein edelleen yksipuolisesti ”menetettyinä” alueina. Tällöin korostuu kansallinen tai nationalistinen katse. Maria Lähteenmäen toimittama artikkelikokoelma pyrkii murtamaan tätä.

”Olisi aika yksisilmäistä typistää muuten niin mielenkiintoinen alue pelkkiin sotakuvauksiin ja haikeisiin muistoihin sotaa edeltäviltä suomalaisajoilta.”

Laatokka – Suurjärven kiehtova rantahistoria

  • Toimittanut Maria Lähteenmäki
  • SKS, 2021.
  • 314 sivua.
  • Teos on avoimesti saatavissa osoitteessa täällä.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel
Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia numero 1469 on artikkelikokoelma aiheenaan Laatokka – tai oikeammin Laatokka ja sen rannat. Teoksen kirjoittajien yhteisenä lähtökohtana on rannikkohistoriallinen tutkimus, jossa ei pyritä tiukasti erottamaan vesi- ja maa-alueita toisistaan, vaan tarkastellaan rannikkoa nämä molemmat elementit yhdistävänä tekijänä (esim. s. 21). Tutkimusmetodi perustellaan monellakin tavalla. Esimerkiksi perinteinen elinkeino suurjärven rannalla ja saaristossa on ollut sekataloutta, jossa kalastus on yhdistynyt maanviljelykseen ja kaupankäyntiin näin hankituilla tuotteilla. Vaikka rannan ihmiset eivät ole eläneet puhtaasti vain veden antimilla, heidän elämäntavastaan on kuitenkin muodostunut kuivan maan asukkaista selvästi eroava rannikkoyhteisön identiteetti (s. 214–215).

Laatokka – Suurjärven kiehtova rantahistoria (2021) kytkeytyy läntisen tiedemaailman diskursseihin yhdysvaltalaisen Isaac Landin artikkelin kautta, joka perustelee järvien tutkimisen tärkeyttä ja tarkastelee tällaisen tutkimuksen mahdollisuuksia ja lähtökohtia. Hän puhuu järvisokeudesta ja näkee järvien merkityksen ja erityisyyden jääneen usein huomiotta (s. 33–35). Hän myös esittelee puolimerellisyyden (paramaritime) käsitteen, jota käytetään muuallakin tässä teoksessa. Sillä lyhyesti ilmaisten viitataan merta muistuttavin kohteisiin (s. 38). Tämä sopii hyvin Laatokkaan, karjalaisten mereen, joka aavoine ulappoineen ja voimakkaine myrskyineen on nähty jopa merellisempänä vesialueena, kuin rikkonainen Suomen lahti (s. 212).

Laatokka on monesta syystä kiinnostava järvi, ja sen historia epäilemättä kiehtova, kuten teoksen alaotsikko lupaa. Aihetta tarkastellaan monialaisesti; mukana on teollisuuden historiaa, ympäristöhistoriaa, sotahistoriaa ja moniaistisen kokemuksen historiaa. Luodaan siis kuvaa siitä, mitä Laatokan alue on asujilleen merkinnyt eri aikoina, miten historian kuohut ovat koetelleet sitä yhteisöineen, ja minkälaisia kuormitteita sen luonto on kokenut ja kokee nykyisin.

Laatokan Karjala, kuten myös Karjalankannaksen Suomen puoleinen osa nähdään usein edelleen yksipuolisesti ”menetettyinä” alueina. Tällöin korostuu kansallinen tai nationalistinen katse. On mielestäni hienoa, että käsillä oleva teos pyrkii murtamaa tätä (s. 27, 305). Olisi aika yksisilmäistä typistää muuten niin mielenkiintoinen alue pelkkiin sotakuvauksiin ja haikeisiin muistoihin sotaa edeltäviltä suomalaisajoilta.

Kun suomalaiset polttivat Karjalan

Kirjan kenttäharmaan osuuden tarjoaa sotahistorioitsija Jarkko Koukkunen. Hänen artikkelinsa käsittelee talvi- ja jatkosodan poltetun maan taktiikassa tuhottuja Laatokan kaupunkeja ja kyliä, teitä, siltoja ja junaratoja. Kirjoittaja käy sodan vaiheet kronologisesti läpi hävitystoimien näkökulmasta. Pääpiirteittäin vaiheet ovat nämä: Talvisodassa suomalaiset joukot vetäytyvät ylivoiman edessä tuhoten, polttaen ja räjäyttäen. Talot poltetaan, jottei vihollinen pääsisi niihin lämmittelemään (s. 172). Jatkosodassa hyökätään pitkä matka Saksan tukemana, jolloin neuvostojoukot vuorostaan perääntyvät tuhoten, polttaen ja räjäyttäen. Sitten ollaan hetki paikallaan asemasodassa, rakennetaan siltoja, joihin laitetaan panokset valmiiksi (s. 180). Kesällä 1944 Puna-armeijan suurhyökkäys sysää Suomen armeijan takaisin. Taas tuhotaan matkalla se, mikä ehditään (s. 179)

Teoksen toimittanut Maria Lähteenmäki mainitsee johdantoluvussa, että suomalaisten sodissa käyttämä poltetun maan taktiikka on kansallisen sotahistorian arka aihe, koska ei ole haluttu nähdä suomalaisia joukkoja tuhotöiden tekijöinä (s. 26). Itse Koukkusen artikkeli ei mielestäni kovin paljoa keikuta isänmaallisen historiankirjoituksen venettä. Kriittisenä huomiona mainitaan, etteivät viranomaiset aina kiinnittäneet riittävästi huomiota (suomalaisten) siviilien evakuoimiseen hävitystoimien alta (s. 169). Kokonaisuutena kirjoittaja näkee Suomen armeijan tekemät hävitykset lähinnä ”perusteltuina” sotatoimina (s. 183).

Artikkeli kertoo lakonisesti erään yksityiskohdan, joka kiinnitti huomioni. Talvisodassa lähtiessään Laatokan pohjoisrannalla sijainneesta Kitelän kylästä suomalaiset ansoittavat räjähteillä kirkon, joka myöhemmin onnistuneesti räjähtää venäläisten mentyä sisään (s. 171). Herää kysymys, voiko sotaa julmuuksineen ylipäätään koskaan perustella?

Veden tilan kuvat

Tutkijat Colpaert ja Gbagir kertovat artikkelissaan Laatokan vesien muuttuvat kuvat satelliittikuvien pohjalta tehdyn kartoituksen tuloksista. He ovat kartoittaneet lehtivihreä klorofylli a:ta eri aikoina otetuista satelliittikuvista Laatokan alueella. Tämä kyseinen lehtivihreä korreloi rehevöitymisen ja siten saastumisen kanssa (s. 193–194).

Tuloksissa on nähtävissä muutos melko heikosta ekologisesta tilasta asteittain parempaan, tosin ei aivan lineaarisesti (s. 197). Aineistosta saadaan selville myös, että eteläisin ja matalin osa Laatokkaa on rehevöityneintä (s. 200). Lisäksi saamme selville, että toinen suurjärvi, Laatokan pohjoispuolen Ääninen, on huomattavasti puhtaampi johtuen ainakin vähäisemmästä teollisuudesta ja vain yhdestä rannan kaupunkiyhteisöstä, joka on Petroskoi (s. 196).

Huomiota herättävä yksityiskohta on radioaktiivista jätettä sisältäneen laivan upottaminen Laatokkaan 1950-luvulla (s. 195). Se on saanut maata pohjassa vuoteen 1991, jolloin se siirrettiin pohjoiseen arktisille alueille. Laivan paikan nykyinen radioaktiivisuus ei ole mittausten perusteella suuren suuri (em).

Satelliittikuvat vaikuttavat olevan tehokas keino järvien rehevöitymisen tutkimiseen. Ne mahdollistavat suuren alueen riittävän luotettavan kartoituksen, mikä laboratorionäytteiden perusteella olisi todella kallista ja aikaa vievää (s. 194). Lisäksi satelliittikuvien aineisto on keskenään hyvin vertailukelpoista (em.).

Immateriaalinen historia ja kurkottaminen kansallisesta paikalliseen

Teos jakautuu neljään eri näkökulmia edustavaan osaan, joista viimeisessä kolmen artikkelin osassa nimeltään Ei vettä rantaa rakkaampaa keskiössä ovat yhteisöjen kokemukset, luontoarvot ja moniaistiset muistot. Tämän kokonaisuuden ensimmäinen artikkeli Laatokka moniaistillisena muistikokemuksena rakentaa entisten asukkaiden kokemuksiin, eläviin muistoihin ja mielikuviin perustuvaa kuvaa vanhojen aikojen Laatokasta. Se onnistuu vaikuttamaan minut, ja tunnen nämä kuvaukset ja huomiot luettuani todella ymmärtäväni vähän enemmän Laatokan olemuksesta.

Dosentti Ismo Björnin artikkeli käsittelee Sortavalan saariston käyttöä eri aikoina suomalaisajasta neuvostoaikaan ja lopulta uuden Venäjän aikana. Mielenkiintoinen vaihe historiassa on saariston kollektivisointi, eli kuinka neuvostojärjestelmä organisoi saarten maatalouden kolhooseiksi ja sovhooseiksi. Suuria yksiköitä suosinut, teknologisoituva neuvostojärjestelmä näki ajan myötä yhä vähemmän käyttöä pienemmille saarille, jolloin ne hiljalleen autioituivat (s. 247–248). Suuremmalle Riekkalan saarelle perustettiin turkistarha. Neuvostoaika näyttäytyy saariston asuttajille raskaan työn raatamisena, josta seesteinen idylli on kaukana.

Neuvostoliiton hajottua maatalous Sortavalan saaristossa hiipui ja entiset pellot kasvoivat umpeen. Toisaalta luonnon kuormitus siis väheni, mutta 1990-luvulla kasvamaan alkanut turismi on tuonut vesille huvikäytössä olevat nopeat, äänekkäät moottoriveneet ja muut vastaavat häiriötekijät. Kuitenkin luonnonsuojelu on ollut turismin toimijoiden intresseissä, sillä alueiden rauhoittamisen on arvioitu tuovan lisää turisteja (s. 257–258) Luonnon kauneus ja puhtaus ovat Laatokan matkailun valttikortteja, joten suojelutoimet ovat senkin puolesta perusteltuja.

Laatokan pohjoiset luodot kansallispuistoksi

Aleksandr Osipovin kirjoittama luku esittelee Ladoga Skerries -kansallispuiston vaiheita. Se on tärkeä, ensimmäinen suomenkielinen historiaesitys suomalaisille läheisen ja historiallisesti merkittävän alueen mittavasta kansallispuistohankkeesta. Kansallispuistoprojektin vaiheet ovat olleet mutkikkaat. Mukana käänteissä ovat olleet niin EU, Suomi ja Karjalan paikallishallinto, kuin Venäjän federaation keskushallintokin – viimeisimpänä itse (silloinen) pääministeri Dimitri Medvedev. Osipovin artikkeli osoittaa, että kansallispuistokysymyksessä kohtaavat monenlaiset ristiriitaiset intressit.

Kansallispuisto sijoittuu Sortavalan saaristoon Laatokan pohjoispuolella rajoittuen lännessä Jaakimalahteen ja idässä Impilahteen. Paikalliset ihmiset, joilla on myös mökkejä alueella, ovat alusta alkaen tahtoneet säilyttää alueen käyttöoikeutensa kalastukseen, metsästykseen ja sienestykseen (s. 276). Puiston perustamisen on pelätty rajoittavan näitä oikeuksia, mutta toisaalta se estää alueen päätymisen metsäyhtiöiden resurssiksi, mitä paikalliset eivät myöskään halua (s. 271–272).

Ansiokkaasti Osipov selventää asiaan liittyviä lainsäädännöllisiä mutkia. Venäjällä kansallispuistosta säädetään valtiollisella, ei paikallisella tasolla. Tästä johtuu paikallisten epäilys, että kansallispuiston toteutuessa keskusvaltaa lähellä olevat Pietarin ja Moskovan pohatat saavat etuoikeuden ottaa puisto omien huviloidensa tonttialueeksi (s. 286).

Osipovin artikkelin avulla lienee helpompaa ymmärtää paikallisten ristiriitaisiakin asenteita kansallispuistoa kohtaan. Tämän hetkinen tilanne puiston suhteen on, että se perustettiin pääministeri Dimitri Medvedevin määräyksestä vuonna 2017 (s. 288). Hallinto on puhunut, pulinat pois. Samalla säädettiin, ettei alueella saa olla kesämökkejä tai muita rakenteita. Kuitenkaan lakia ei ilmeisesti ole vielä sovellettu paikallisiin, vaan asiaa selvitellään (s. 289). Tällä hetkellä tilanne on paikallisten kannalta hyvä sikäli, että he saavat käyttää aluetta kuten ennenkin. Epävarmuus leijuu edelleen tilanteen yllä, sillä konfliktia lainsäädännön ja paikallisten intressien välillä ei ole ratkaistu (em.)

Kokonaisuudessaan Osipov pitää kansallispuiston perustamista suurena voittona luonnonsuojelijoille molemmin puolin valtioiden rajaa, kunhan vain ”paikallinen väestö oivaltaa suojelun ja asutuksen yhteensovittamisen olevan mahdollista” (s. 290). Uhkakuvana lienee edelleen myös autoritatiivisen hallinnon mahdollinen mielivalta alueen käytön suhteen, joskaan kirjoittaja ei tätä suoraan ilmaise. Lienee kuitenkin selvää, että jos laki ei ole kaikille sama, keskusvallan toimien vastustaminen muuten hyvässäkin päätöksessä on ymmärrettävää.

Laatokka yhdistää

Laatokka on yhteydessä monien valtioiden vesialueisiin. Neva-joki yhdistää sen Suomenlahteen. Suomessa Pielisjoki yhdistyy Vuokseen, joka taas virtaa Imatran kautta Laatokkaan. Laatokasta lähtee Ohlavajoki, jonka kautta päästään lopulta Valko-Venäjälle (s. 306). Laatokan läntisillä rannoilla on suomalainen historiansa. Ennen toista maailmansotaa sillä on ollut aina Pähkinäsaaren rauhan ajoista asti rajavesistön luonne, mitä kautta se yhdistyy myös Ruotsin historiaan, johon sillä on yhteys myös vielä varhaisempien skandinaaviyhteyksien kautta (s. 44–45). On myös selvää, että Venäjän historiassa Laatokan alue on näytellyt jo muinoin suurta roolia (esim. s. 57).

Laatokan luonteeseen siis sopii erityisen hyvin transnationaalinen ympäristöajattelu, jossa luonnonperinnön kansallisuus kyseenalaistetaan (s. 305). Kansallisuudesta riippumatta ainakin kaikilla Laatokan läheisyydessä elävillä, tai siihen vaikka historian kautta yhteydessä olevilla ihmisillä pitäisi siis olla yhteinen intressi säilyttää tämä kaunis vesistö puhtaana jälkipolville.

Miikka Vuori

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua