Aulis Aarnio antaa maan hiljaisten puhua – arviossa Viiltävät muistot

Emeritusprofessori Aulis Aarnio ei esittelyjä kaipaa juristipiireissä: tutkija, opettaja ja ajattelija, jonka vuosikymmenten työ on jättänyt jälkensä lukuisiin juristisukupolviin. Tiedemiesuran lisäksi Aarnio on tuottelias kaunokirjailija. Syvällinen ja laaja-alainen oikeudellinen ja oikeusfilosofinen näkemys yhdistettynä aitoon sydämensivistykseen on tuottanut vaikuttavan kaunokirjallisen teoksen Viiltävät muistot (Warelia, 2021). Se on Aarnion kahdeksas kaunokirjallinen teos.

Kirja kuvaa kansalaissotaa, siihen johtaneita tapahtumia sekä sodan jälkeisiä aikoja 1930-luvun alkuvuosiin saakka. Tässä suhteessa liikutaan samassa maastossa kuin teoksissa, kuten Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus ja Hiltu ja Ragnar tai Joel Lehtosen Punainen mies. Fyysinen maisema on Aarniolle tuttua; tapahtumat sijoittuvat hänen kotiseudulleen Kangasalle, osin myös Tampereelle.

Kirjan tapahtumat voisivat sijoittua miltei mihin tahansa tuon ajan suomalaispitäjään. Myös henkilöhahmot löytyvät kaikkialta. Äärilaitojen räyhääjiä vasemmalla ja oikealla, maltillisia mielipidevaikuttajia sekä ennen kaikkea maan hiljaisia, joita tapahtumien vyöry heittelee, sattumanvaraisesti ja epäoikeudenmukaisesti.

Päähenkilö on räätälimestari Kustaa Vilhelm Wilenius, itseoppinut aatteen mies, joka uskoo kansanvaltaan, oikeudenmukaisuuteen ja valistushenkeen. Olosuhteiden pakosta myös Wilenius temmataan mukaan kansalaissodan onnettomiin pyörteisiin. Mukanaolo, väkivallatonkin, johtaa näytösoikeudenkäynnin kautta elinkautiseen vankeustuomioon ja Tammisaaren vankileirille, josta Wilenius kuitenkin muutaman vuoden jälkeen armahdetaan.

Vaurauskin vaatimatonta

Kirjan ihmiset elävät elämäänsä suomalaisella maaseudulla, osin myös teollisuuskaupungissa. Aineellinen puute, nälkä ja sairaudet ovat koko ajan läsnä. Jos vaurautta on, se on vaatimatonta sekin. Tätä edustavat patruuna, tuomari, nimismies ja apteekkari ovat kaikkien tuntemia oman pitäjän ihmisiä. Synnytään, sinnitellään ja kuollaan, työtä haetaan ja löydetään tai ei, rakastetaan, ollaan kateellisia, pelätään, vihataan. Ja odotetaan, että jotain tapahtuisi. Ilmassa on ajan ja aikakauden muuttumisen merkit. Niitä Aarnio kuvaa viitteenomaisesti, vaikka paikoin tapahtumainkulkua seurataan tarkasti, jopa dokumentinomaisesti päivämäärineen ja niihin liittyvine uutistapahtumineen.

Väinö Tanner, K.J. Ståhlberg, P.E. Svinhufvud, Antti Tulenheimo, K.M. Wallenius, Vihtori Kosola, Rafael Haarla ja muut ajan vaikuttajat esiintyvät kukin kohdallaan tapahtumien kuvauksessa. Tarkkaa ja autenttista ajankuvausta edustaa Suomen Kuvalehden vuoden 1930 numero 17, jonka kaunis kansikuva on tehnyt vaikutuksen tuomarinrouvaan. Räätälimestarin kunnan kirjastossa ihailema Danten Jumalaisen näytelmän painos vuodelta 1924 on myös tämän kirjoittajalle tuttu. Sen sijaan vauhdikas kirjailija Allan Olsson lienee todellisuudessa runoilija Bertel Gripenberg?

Aarnion kerronta on ainutlaatuinen yhdistelmä jäntevästi etenevää historiallisten tapahtumien kuvausta, yksilöiden valintoja, toimintaa ja tunteita tapahtumien pyörteissä ja välillä pikkutarkkaa elämänmenon kuvausta. Kantavana ja toivoa ylläpitävänä elementtinä on näkymä oikeudenmukaisuudesta. Tätä täydentävät orastavaa ja haurasta demokratiaa koskevat odotukset sekä usko siihen, että toisen osapuolen mielipiteiden kuuleminen, kunnioitus ja yhteisymmärryksen hakeminen ovat kansakunnan rakentamisen vankka perusta.

Aarnion kerronta, dokumentinomaisuus, henkilökuvaus, ajankuvaus ja paikoin jopa lyyriset maisema- ja tunnelmakuvaukset tuovat mieleen väkevät aikalaistodistajat kuten saksalaiset Siegfrid Lenz (Kotiseutumuseo) ja Theodor Plievier (Moskova, Stalingrad, Berliini) sekä venäläinen Vasili Grossman (Elämä ja kohtalo, Stalingrad). Tuskan ja kauhun läpi kantaa ihmisen ja ihmisyyden ääni, kohti parempaa maailmaa.

Rehevää henkilökuvausta

Teoksen henkilögalleriaan Aarnio on onnistunut sijoittamaan huikean joukon tyyppejä, joista jokainen olisi veikkolavimaisesti laulun arvoinen. Henkilökuvaus on tarkkaa, rehevää ja saa paikoin jopa naturalistisia piirteitä. Sävyisä mutta periaatteellinen Wilenius, tomera vaimonsa Emma, äkeä Olga-sisar, mieleltään murtunut Matilda-sisar ja tämän herkkä Maria-tytär, määrätietoinen oma tytär Kaisa sekä lopulta vävyksi päätyvä agitaattori Akusti Salomaa ovat kuvauksen ytimessä. Ihmiset kuvataan kokonaisina, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Taustalla väijyy viha, jonka hallinnassa useimmat onnistuvat, eivät kuitenkaan kaikki.

Ihmiskuvaajana Aarnio on taitava muotokuvamaalari. Muutamalla vedolla ja luonnehdinnalla hän saa henkilöt elämään, ajattelemaan, tuntemaan ja toimimaan läpi koko teoksen. Ihmiskuvauksissaan Aarnio on lempeä ja ymmärtäväinen, hienopiirteistä huumoria unohtamatta. Tätä höystää Aarnion ratkaisu käyttää keskusteluissa hämäläistä paikallismurretta läpi koko teoksen.

Teoksen voima-akselina toimivat räätälimestari Wilenius ja asessori Ruben H. Strömfors, maltillinen oikeuden mies, jonka osana on heppoisin todistein tuomita Wilenius valtiorikosoikeudessa. Tuomarin sisäinen taistelu ei kuitenkaan löydä ulospääsyä väärän tuomion painajaisesta. ”Rikosoikeuden oppi-isä Allan Serlachius ei jättänyt Strömforsia rauhaan.” Wilenius tuomitaan, tosin syyttäjän vaatiman kuolemanrangaistuksen sijaan, valtio- ja maanpetoksesta elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen ja menettämään ainiaaksi kansalaisluottamuksensa.

Wilenius armahdetaan muutaman vuoden kuluttua ja kun Strömfors sattuu muuttamaan samaan pitäjään, sovinto miesten kesken lopulta saavutetaan. Wileniuksen kohdalla ratkaisu ei ole itsestään selvä, mutta lopulta hän tässäkin noudattaa johdonmukaisesti sovintoa ja vastapuolen kunnioitusta koskevia periaatteitaan. Strömforsille Wileniuksen kädenpuristus merkitsee vapautumista väärän tuomion aiheuttamasta sisäisestä tuskasta. Yhdessä miehet edistävät tahoillaan sopua ja malttia sekä taistelevat ääriaineksia vastaan. Strömforsin tapauksessa tämä tarkoittaa yritystä takoa järkeä oman pojan päähän.

Teoksen aihepiiri johdattaa helposti etsimään tuttuja vertailukohtia, kuten alussa mainitut Linna, Sillanpää ja Lehtonen. Vertailla tietysti voi, mutta olennaista on, että Aarnio on onnistunut luomaan vahvan, itsenäisen ja todistusvoimaisen monumentin. Se on kuvaus vaikeista ajoista Suomen historiassa, mutta myös kuvaus uskosta ihmisarvoon, oikeudenmukaisuuteen ja sovintoon. Aarnio antaa äänen maan hiljaisille, jotka olivat vahvoja, kukin itsenään ja tavallaan, mutta ennen kaikkea yhdessä.

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua