Kirja-arvostelu: Virroilla asuva Milla Peltonen teki ymmärtävän kirjan suomalaisista erakoista. Ennen heidän kultamaansa oli Lappi. Nyt erakkoudesssa korostuu ekologinen elämäntapa.

Milla Peltonen: Erakot – omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita. 244 s. Into Kustannus. 2020.

Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni Harjavallassa. Reippaana urheilijanuorukaisena kävin usein lenkillä Hiittenharjun takaisissa metsissä.

Metsän keskellä, hieman sivussa lenkkeilijöiden käyttämästä reitistä, nökötti pieni ja hutera mökki. Sen piipusta nousi joskus savua. Mökin kohdalla juoksuvauhti kiihtyi ja sydän alkoi hakata kovempaa.

En tiedä mitään mökin asujasta. En tiedä, kuinka kauan hän siellä vietti. Ehkä vain kesän tai pari.

Joka tapauksessa savu ja mökkiin nojannut polkupyörä panivat mielikuvituksen liikkeelle.

* *

Virroilla asuvan tutkijan ja tietokirjailijan Milla Peltosen Erakot-kirja on ihanaa luettavaa. Se on asiallinen, mutta myös lämmin ja ymmärtävä.

Erityisen hienoa on, että Peltonen ei yritä selittää asioita puhki. Mitä se kellekään kuuluu, miksi mies on viettänyt 40 vuotta yksikseen korpien kätköissä!

Erakot-kirjan lähteinä on käytetty sekä tieto- että kaunokirjallisuutta. Tyyliltään teos sijoittuu niiden väliin. Faktat ja viitteet ovat kohdallaan, mutta kerronta kevyttä kuin kulkumiehen askel.

Milla Peltonen on myös matkustellut ympäriinsä ja jututtanut monia yksin luonnon keskellä eläviä. Kyseisiin tarinoihin Peltonen kirjoittaa itsensä vahvasti mukaan. Useimmiten ratkaisu toimii, vaikka pariin otteeseen teksti luiskahtaa vähän liian viikkolehtimäiseksi.

Suomalaisista erakoista on tehty monia radio- ja tv-ohjelmiakin. Pelkkä muisto sokeasta keksijästä Johan Vennisestä tehdyistä dokumenteista saa sydämessä läikähtämään.

* *

Erakkouteen on monenlaisia syitä.

Monet sotaan osallistuneet miehet eivät tulleet kaiken kokemansa jälkeen toimeen ns. normaaliyhteiskunnan kanssa. Heille erakkoudessa oli kyse selviämisestä, sekä itsensä että muun maailman kanssa. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä metsään.

Nykyään yksin eläminen valitaan usein maailmankatsomuksellisista tai ekologisista syistä. Ei haluta osallistua kapitalistiseen kilvoitteluun ja oravanpyörään eikä maapallon tuhoamiseen. Halutaan tulla toimeen vähällä ja itse.

”Maailma on menossa väärään suuntaan. Eletään kuin kaikki olisi meitä varten. En voisi katsoa itseäni silmiin, jos en yrittäisi vähentää kulutustani”, sanoo Kainuun korvessa ilman sähköä ja vesijohtoa elävä Riitta Nykänen.

Ja sitten on tietenkin niitä, jotka yksinkertaisesti tykkäävät enemmän luonnonrauhasta kuin muiden ihmisten seurasta. Valitussa yksinolossa ei ole kyse yksinäisyydestä.

Ennen suomalaisten erakkojen kultamaa oli tietysti Lappi. Sinne oli helppo kadota. Nyt piiloutuminen on vaikeampaa lisääntyneen turismin, metsäautoteiden ja muun vastaavan ansiosta.

Lapin erakot olivat lähes pelkästään miehiä, ja heitä ihannoitiin miehisiksi koettujen arvojen ja ominaisuuksien ansiosta. He olivat voimakkaita, rohkeita ja karaistuneita. He eivät olleet turhanpuhujia. He selvisivät ja tulivat toimeen itsekseen, melkein kaiken tarvitsemansa luonnosta hankkien.

Ihan oman porukkansa Lapin erakoiden joukossa muodostivat kullankaivajat, joista monilla oli – ainakin tarinoiden mukaan – aarre haudattuna paskahuusin tai kannon alle. Kaivajat viettivät parhaat vuotensa lapion varressa ja kultahippuja hiekan seasta seuloen. Jotkut heistä olivat äärimmäisen nuukia, toiset kävivät välillä kylillä juhlimassa.

Ja kun he tulivat vanhaksi, he muuttivat Inarin Kultamieskotiin.

* *

On toimiva tapa tuoda erilaisia näkökulmia esiin pitempien henkilöhistorioiden kautta.

Klaus Backberg oli kuvataiteilija, joka vietti pitkiä aikoja yksikseen Lapin erämaissa. Rami Hiltusen ja Marketta Hornin tarinoissa korostuu ekologinen elämäntapa. Munkki Stefanoksen ja Martti Anttilan valinnat perustuvat uskonnolliseen etsiskelyyn ja vakaumukseen. Leo Vilén käy korvessa kirjoittamassa ja selvitäkseen surusta.

Heidän syynsä ovat erilaisia mutta ymmärrettäviä. Toiset puhuvat niistä avoimesti, toiset varovaisemmin.

Munkki Stefanos ei suostunut ollenkaan haastateltavaksi. Sekin tavallaan sopii erakkouden luonteeseen ja perinteeseen. Eihän Lapin metsissä asuneilta miehiltäkään ollut soveliasta kysyä, miksi he siellä piileskelivät.

* *

Milla Peltosen Erakot-kirja on hieno näyte tietokirjallisuudesta, joka on viihdyttävää – ja usein myös jännittävää. Mikä parasta, sen lähdeluettelossa piisaa luettavaa, katseltavaa ja kuunneltavaa pitkäksi ajaksi.

Tero Alanko