Fyysinen media elää! Kuva: JT Lindroos
ELOKUVA | JT Lindroosin kokoamassa leffakatsauksessa tutustutaan fyysisen median uusiin julkaisuihin eli kolmeen uuteen dvd- ja blu-ray-julkaisuun.
”Superkytässä on sellaista ajattelemattoman anarkistista vääntöä jota ei voi tämän päivän maailmassa juuri syntyä. Edes vahingossa. ”
ARVOSTELU
Minari
Superkyttä
Eatnameamet
Ei ainoastaan amerikkalainen unelma
Lee Isaac Chungin ohjaama ja käsikirjoittama Minari (2020) on lämminhenkinen kuvaus Kaliforniassa asuneen 1980-luvun alun korealaisperheen muutosta takapajuiseen Arkansasiin. Ohjaajan omiin kokemuksiin löyhästi perustuva elokuva on yllättävän leppoisa ja siten salavihkaisesti myös erilainen kokemus, sillä siinä ei juuri keskitytä englantia heikosti puhuvan perheen kohtaamaan rasismiin taikka syrjintään, vaan pääosin perheen sisäisiin konflikteihin heidän yrittäessään saavuttaa se niin sanottu amerikkalainen unelma.
Walking Dead -sarjasta sekä eteläkorealaisesta Burning-elokuvasta (2018) tunnettu Steven Yeun osoittaa jälleen merkittävät näyttelijänkykynsä idealistisena ja turhautuneena perheenisänä, mutta elokuvan varastaa Youn Yuh-jung rempsakan isoäidin roolissa. Elokuvasta olisi helposti voinut tulla melodramaattisen tylsä ilman amerikkalaistuneen, sydänvaivaisen nuoren pojan ja korealaisen isoäidin suorastaan ilkikurista dynamiikkaa, joka vääntää suun hymyyn (ja joskus irvistykseen) yllätyksekkäillä käänteillään.
Minari voi kuulostaa (sekä näyttää) tavanomaiselta draamalta, mutta siinä on tarpeeksi särmää nostamaan sen – jos nyt ei mestariteokseksi, niin kuitenkin erinomaisen vivahteikkaaksi perhekuvaukseksi, josta jokainen, maasta, kielestä tai ihonväristä riippumatta, voi löytää jotain hyvin tuttua. Tällaiselle elokuvalle on aina tarvetta.
Scanboxin blu-ray-julkaisu on kuitenkin totaalinen pettymys. Asiaa voi toki katsoa siltä kantilta, että hyvä elokuva ei tarvitse selittelyitä, mutta itselleni ns. videojulkaisu ostetaan hyllyyn vuosikymmeniksi. Minarin saa kohta suoratoistopalveluista ja lataamoista täysin samanlaisena kuin se on tällä levyllä. Fyysinen media kykenee erottautumaan tiedostoista ja pilvestä kertomalla elokuvan ja sen tekijöiden tarinan, mutta tässä näin tapahdu. Neljän ja puolen tähden leffa puoliturhana julkaisuna ei inspiroi. Harmi.
* *
Supersankareita italialaisittain
Superkyttä (1980) tuntuu täysin erilaiselta elokuvalta kuin Minari, mutta jossain senkin syövereissä on kuvaus amerikkalaisesta unelmasta. Toki tämä unelma ei keskity todellisuuteen, vaan sarjakuvamaiseen unelmaan supersankariudesta, jonka leffa täysin mielipuolisella tavalla esittää katsojalleen.
Superkyttä on yksi Terence Hillin omalaatuisista yrityksistä nousta maailmanlaajuiseksi tähdeksi, ja miehen karisma onkin yksi elokuvan isompia vetonauloja. Hän esiintyy Dave Speed -nimisenä, hiukan yksinkertaisena moottoripyöräpoliisina, joka yllättäen saa lähes rajattomat supervoimat. Juonen selittäminen on aika turhaa; siinä mennään vauhdilla eteenpäin rikollisten yrittäessä päihittää Superkyttää.
Mukana on kuitenkin suorastaan nautinnollinen kaarti laatunäyttelijöitä tukemassa Hilliä. Oscar-voittaja Ernest Borgnine huutaa kaikki repliikkinsä, Joanne Dru vamppaa herkullisesti viimeisessä elokuvaroolissaan (luultavasti lopetti hommat nähtyään elokuvan) ja Marc Lawrence revittelee Torpedo-nimisen gangsterin roolissa. Kaiken tämän takana soi jatkuvasti leffan diskopainotteinen Super Snooper -tunnusbiisi.
Ohjaaja Sergio Corbucci on tehnyt joitakin mestariteokseksi luokiteltavia elokuvia. Hänen alkuvoimaisen sosialistiset westerninsä yhdistivät 1960-luvun moderneja poliittisia teemoja armottomiin tarinoihin lännen valloituksesta. Superkytässäkin tämä ajatusmaailma vilahtaa esiin armeijan testatessa uutta plutoniumasettaan Floridassa paikallisen intiaanikylän päällä – mutta älä missään nimessä kuvittele, että elokuvalla olisi mitään todellista sanottavaa alkuperäiskansojen hyväksikäytöstä. Sillä ei ole mitään sanottavaa mistään.
Mutta taru on todellisuutta ihmeellisempää. Itselleni tämä on parempi… tai siis ainakin nautittavampi elokuva kuin lähes mikään Marvelin tai DC:n satoja miljoonia maksaneista erikoisefektispektaakkeleista. Se ei tarkoita, että Superkyttä olisi hyvä elokuva. Se ei ole hyvä elokuva. Se ei myöskään tarkoita, että suosittelisin sitä sinulle.
Mutta kaikesta huolimatta elokuvassa on sellaista ajattelemattoman anarkistista vääntöä, jota ei voi tämän päivän maailmassa syntyä. Edes vahingossa. Tämmöistä elokuvaa en voisi oikeastaan kuvitella olevan olemassakaan, ellen sitä olisi juuri (uudestaan) nähnyt.
Valitettavasti leffan blu-ray-julkaisu ei sisällä mitään lisukkeita. Tämä puute kuitenkin verottaa julkaisun arvoa huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi Minarin kohdalla, koska Superkyttä ei ole saatavilla yhtä helposti ja varmasti suoratoistopalveluista tai kirjastosta.
Jos haluat nähdä elokuvan tämän arvostelun perusteella, luultavasti haluat myös omistaa sen ikuisesti… tai ainakin siihen asti, kunnes ripustat levyn variksenpelättimeksi pihamaalle ja käytät kansipapereiden tyhjää kääntöpuolta vessapaperina zombieapokalypsin tapahduttua. Kuinka vain, tämä elokuva ja sen kaunis blu-ray-julkaisu ovat nyt molemmat olemassa tässäkin todellisuudessa. Your move.
* *
Todelliset supersankarit
Ja jotta saataisiin tämä jakomielitautinen videohylly täyteen, kolmantena katsastetaan Eatnameamet – Hiljainen taistelumme (2021). Suvi Westin ohjaama dokumenttielokuva puhuu vaietusta asiasta eli rasismista alkuperäiskansoja kohtaan.
Suomessa helposti mainitaan kuinka Yhdysvalloissa valkonaamat tappoivat intiaanikansat, varastivat heidän maansa ja ajoivat heidät reservaatteihin, samalla raiskaten ja vääristäen heidän kulttuurinsa omiin tarkoitusperiinsä. Kaukaisissa maissa kauan sitten tapahtuneet asiat on hyvin sisäistetty, mutta onko se syvempi sisältö kuitenkin kadonnut? Miksi emme puhu siitä mitä tapahtuu täällä, kotimaassamme, tänään?
Eatnameamet on tyylikkäästi toteutettu, syvän inhimillinen kuvaus saamelaisten kanssaihmistemme kohtaamasta rasismista ja hyväksikäytöstä, joka on jatkuvaa ja todellista. Se on lyhyt mutta loputtoman rikas elokuva, täynnä voimakkaita nuoria persoonia, jotka taistelevat pienin resurssein isoa koneistoa vastaan.
Eatnameamet tuo tärkeän asian julkiseen keskusteluun. Se avaa jopa allekirjoittaneen kaltaisten ummikoiden silmät todellisuudelle, joka on omituisesti luisunut maton alle vuosikymmenien kuluessa. Se on merkittävä, tosin kenties hiukan – ja ymmärrettävästi – alistuneen oloinen kuvaus tästä väkivallattomasta mutta jatkuvasta taistelusta vallanpitäjiä ja rahakirstujen vaalijoita vastaan.
Elokuva kuvaa luonnon merkitystä maailmassa, joka arvostaa niitä, jotka osaavat hyötyä siitä taloudellisesti. Mitäpä ilmastonmuutoksestakaan, ellei silläkin saa väännettyä voittoa.
Eatnameametin dvd-julkaisu ajaa asiansa ja levittää tietoisuutta arasta asiasta eteenpäin. Se sisältää mukavasti myös käännöksen englannin kielelle. Vaikkei julkaisussa ole muuta mainitsemisen arvoista, on se jo itsessään äärettömän arvokas.
Elokuva on nähtävissä Yle Areenassa, mutta tämän julkaisun myötä se päätyy myös kirjastoihin ja sen sanoma leviää kansainvälisesti. Lämmin suositus.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Josh Margolin kunnianosoitus isoäidilleen yhdistää huumoria ja toimintaa – arviossa Thelma
ELOKUVA | Thelma ja Ben ajavat skootterilla Los Angelesiin hakemaan oikeutta menetettyään puhelinhuijarille 10 000 dollaria.
Amerikkalaista historiaa tontin, talon ja sen asukkaiden kuvittamana – arviossa Here
ELOKUVA | Robert Zemeckisin teknologiaan tukeutuva elokuva perustuu Richard McGuiren kirjaan, jossa kerrotaan amerikkalaisten historiaa yhden paikan kautta.
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.