Elokuva-arvostelu: Taru Mäkelän ohjaama uusinta ruotsalaiskomediasta ei naurata. Kaukaa haettu lähtöasetelma ei istu yhteen levottoman screwball-tyylin kanssa, Valtteri Mörttinen kirjoittaa.

Joululaulut soivat, ja katkerat ihmiset hassuttelevat. Kristofer Gummerus on sovittanut Monika Rolfnerin kirjoittaman ruotsalaisen menestyskomedian Joulupukki vieraissa suomalaiseksi versioksi, ja ohjaajan puikkoihin on tarttunut Taru Mäkelä. Lopputuloksena on Täydellinen joulu, eikä se kokemuksena ole oikeastaan sen aidompi kuin tapakristillinen markkinajoulu noin yleensäkään.

Elokuvan aihe on räätälöity täysin Temptation Islandin ja Big Brotherin marinoimalle katsojalle. Ehkä siinä oli edelläkäynnin makua vielä 20 vuotta sitten, kun alkuperäinen elokuva ilmestyi, mutta nyt se lähinnä puuduttaa. Tarinassa Elena Leeven näyttelemä perheenäiti on kutsunut joulupöydän ääreen kolme kappaletta ex-miehiään nykyisine perheineen. Entisten sulhojen sirkuksessa nähdään Mikko Leppilammen tulkitsema limainen mansplainaava juppi, Aku Hirviniemen esittämä lonkeroa kittaava juntti ja Iikka Forssin näyttelemä farssia pehmittävä järjenääni.

Nykyinen mies, joka ei hihku tilanteen edessä riemusta, on Antti Luusuaniemi. Luvassa on vauvapaljastuksia, mustasukkaisuutta ja läjäpäin kännihuumoria.

Paha tilanne.

Mukaan hahmogalleriaan on saatu vielä yhden pariskunnan naapurikin – roolissa Pihla Maalismaa – joka on kirjoitettu elokuvaan mukaan väkisin vain siksi, että tämä toimisi kerronnallisen eksposition välineenä. Naapuri on kätevästi muiden hahmojen saatavilla aina, kun katsojalle täytyy selittää menneisyyden tapahtumia tai tarkentaa hahmojen motiiveja, mutta tämä funktio käy häiritsevän ilmiselväksi, koska tarinassa ei vaivauduta edes perustelemaan, miksi hän ylipäätään on läsnä. Ohjaaja Mäkelä ansaitsee ehdottomasti kiitoksen siitä, ettei ole sentään sortunut selittämään asioita kertojan tai tekstikorttien avulla, mutta käsikirjoitusvaiheessa olisi naapurin hahmolle voinut suunnitella edes jonkin diegeettisenkin merkityksen.

Samankaltainen huolimattomuus vaivaa hahmojen rakentamisen lisäksi elokuvan muitakin osa-alueita. Sen dialogi on oivalluksetonta, ja rytmi ontuu. Jos yliammutun farssimaisen lähtöasetelman olisi ohjannut rauhallisesti – elämänmakuisen lakonisesti – tai jos lähtöasetelmasta olisi tehnyt hillityn arkisen ja ohjannut sen taas päinvastoin yliammutun farssimaisesti, niin koossa voisi olla toimiva näkymä absurdiin ihmiselämään. Nyt elokuvassa on todella kaukaa haettu lähtöasetelma ohjattuna levottomalla screwball-tyylillä. Näillä aineksilla lopputuloksena on valitettavasti komedia, joka ei naurata.

* *

Täydellinen joulu on ehdottomasti parhaimmillaan niillä hetkillä, kun se päästää komediailluusiostaan irti ja kuvaa ahdistusta ja sitä teennäistä tyhjyyttä, jossa sen hahmot oikeasti elävät. Yllättävä synkempi ilmapiiri nimittäin hiipii teokseen sen ensimmäisen näytöksen jälkeen. Jos elokuvan huumori toimisi paremmin, se tarjoaisi erinomaista hämäävää pehmeyttä, johon tragedian raju vastavoima iskisi myös lujemmin.

Tämän kontrastin toimimiseksi kunnolla elokuvassa pitäisi olla aitoutta. Siinä pitäisi olla enemmän Who’s Afraid of Virginia Woolfia ja vähemmän Luokkakokousta. Tahti on kauttaaltaan liian nopea ja auditiivinen ilmaisu kaoottista. Elokuvalla on kestoa ihan riittävästi, mutta tiivistämistä olisi pitänyt tehdä heivaamalla roskikseen hahmoja ja kohtauksia – ei kiihdyttämällä esittämisen tempoa.

Lisäksi ilmaisussa on ongelma, joka on selvästikin pesiytynyt moderniin valtavirtaelokuvaan jäädäkseen, mutta siitä on ruikutettava vähintään vielä tämän kerran: jos koko elokuvan ajan alusta loppuun soi taustalla näyttelijöiden ja kuvakielen yhteistoimintaa häiritsevä musiikkirenkutus, niin tunteet jäävät aika valjuiksi. Katsoja ainoastaan puutuu ja etääntyy, jos ääntä, joka on tarkoitettu vain äärimmäiseksi tehokeinoksi, posotetaan hänelle hengästyttävästi päättymättömällä kasetilla.

Pirkko Mannola ottaa selfien joulupöydän väestä.

Tyynempi rytmi ja hillitympi ilmaisu auttaisivat myös huomattavasti korostamaan koko tilanteen kieroutuneisuutta. Sen sijaan komediaa tehdään ylimitoitetulla teatraalisuudella. Jos Täydellinen joulu olisi tehty 30 vuotta sitten, se pystyisi eri tavalla shokeeraamaan katsojan nauruihin pelkällä aiheellaan ja sillä, että Aku Hirviniemi hokee tuhmia sanoja. Mutta vuonna 2019 näissä aiheissa ja sanoissa ei ole enää mitään shokeeraavaa, vaan ne ovat viihteessä arkipäivää.

Elokuvasta on vaikeaa osoitella yksittäisiä epäonnistumisen alueita. Se vain yrittää koko ajan mennä sieltä, missä aita on matalin. Jos Täydellisestä joulusta olisi tehty tyyliltään vähäeleisempi raadollinen murhenäytelmä, kontrasti hassun ja hirvittävän välillä olisi korostunut ja huumoristakin olisi tullut niin absurdia, että se olisi ehkä alkanut naurattaa. Tällaisenaan elokuva sai kriitikossa aikaan naurahduksen vain kahdesti.

Teoksen jo nähneelle voidaan täten tarkentaa, että onnistumiset tapahtuivat tarkalleen oikealle iskulle ohjatuilla ja toimitetuilla repliikeillä: ”voitin” ja ”mun isi on kuollut”. Sekaan olisi kaivannut enemmän kohtauksia, joissa rytmi olisi saatu yhtä kohdalleen kuin näissä kahdessa esimerkissä.

Valtteri Mörttinen

Täydellinen joulu

Ohjaus: Taru Mäkelä
Käsikirjoitus: Kristofer Gummerus perustuen Monika Rolfnerin alkuperäistekstiin
Pääosissa: Elena Leeve, Antti Luusuaniemi, Maria Ylipää, Mikko Leppilampi, Aku Hirviniemi, Iikka Forss, Pirkko Mannola.
Ikäraja: K12
Kesto: 1 h 35 min
Ensi-ilta: 25.10.2019

Tampereella elokuvaa esitetään Finnkinon elokuvateattereissa ja Arthouse Cinema Niagarassa.