Elokuva-arvio: Nousukkaan nörttipojan kiiltokuva Quentin Tarantino on toistanut itseään tehokkaasti kaksi vuosikymmentä. Once Upon a Time in Hollywood ei ole tyyliltään poikkeus, mutta se on silti harkituinta ja toimivinta elokuvaa, mitä tekijä on saanut tällä vuosituhannella aikaan, Valtteri Mörttinen kirjoittaa.

Koska Quentin Tarantino on tyyliltään yksi Hollywoodin avoimesti narsistisimpia taiteilijoita, jonka kaikkien teosten rivien väliin upotetussa valokeilassa on ohjaaja itse, hänen kaikkia yksittäisiä elokuviaan päätyy väistämättä arvioimaan osana hänen muuta filmografiaansa. Tämä on genre-elokuvan kauhukakaralta osin tarkoitushakuistakin, sillä hän on jopa antanut uralleen jo etukäteen valmiit raamit tiedottamalla tekevänsä elokuvia yhteensä kymmenen. Once Upon a Time in Hollywood on niistä yhdeksäs.

Tarantino iski kultasuoneen heti ensimmäisen julkaistuksi asti päässeen elokuvansa avauskohtauksessa. Reservoir Dogs (1992) alkoi kahvipöydän ympärillä, jossa mustapukuiset ryöstäjät keskustelivat tippikulttuurista ja Madonnan metaforista valtaville siittimille. Dialogi itsessään ei ole kummoinen, mutta tämä tietoisesti oivallukseton arkisen sananvaihdon käyttäminen valkokankaalla mursi totuttua draaman kaavaa niin paljon, että se muutti amerikkalaisen elokuvataiteen pysyvästi.

Kaksi vuotta myöhemmin Cannesissa nähtiin, kun Amanda Plummer hyppäsi pöydälle revolveri kädessä ja Dick Dalen Misirlou jyrähti soimaan aloittaen täysin ennennäkemättömän matkan elokuvalliseen paratiisiin. Pulp Fictionin (1994) nerokkaasti rakennettu käsikirjoitus ja viiltävä coolius viimeistään sinetöivät Tarantinon paikan Hollywoodin merkittävimpien visionäärien joukossa.

Pop-kulttuurin jumalat pääsivät jakamaan taivaasta mannaa vielä kerran, kun Elmore Leonardin romaani Rum Punch kääntyi filmatisoinniksi nimeltä Jackie Brown (1997). Tarantino irtaantui totutusta silmittömän väkivallan virrasta ja teki blaxpoitaatio-vivahtein maustettua aitoa jännäriä. Mutta sen jälkeen kaikki muuttui.

Rick Daltonin ura on laskusuunnassa.

Kaksiosainen Kill Bill (2003–2004) oli merkkipaluu, joka käänsi Tarantinon uran laskuun ­– ei missään nimessä taloudellisesti mutta laatua ajatellen. Nousukkaan nörttipojan imago kasvoi niin valtavaksi, että se langetti julkisuudessa varjon elokuvien ylle ja muuttui tuotteen kantavaksi voimaksi. Elokuviin ei menty enää katsomaan elokuvaa vaan tarantinoa. Ja ohjaaja on siitä asti tiennyt tämän ja antanut yleisölle uusien elokuvien sijaan jatkuvasti samaa itseään toistavaa tarantinoa.

Kuten eivät myöhemmätkään teokset, myöskään Kill Bill ei ollut sinänsä huonoa elokuvantekemistä. Se on viihdyttävä ja tyylikäs tribuutti Toshiya Fujitan Lady Snowbloodille (1973) mutta samalla myös maskuliinisen katseen turhauttava malliesimerkki sen kautta, miten Tarantino onnistuu kuvaamaan koko elokuvan ajan Uma Thurmania mutta silti samalla tekemään elokuvan ainoastaan omasta itsestään. Myönnettäköön tosin, että tämä ulottuvuus ei näin vahvasti näkyisi ja sen myötä myös elokuvaa tahrisi, ellei teosta olisi markkinoitu niin merkitsevästi vihjailemalla ja arvuuttelemalla ohjaajan ja näyttelijän henkilökohtaisen suhteen todellista laatua.

Isoin ongelma taiteilijan koko filmografiassa on se, että Kill Billistä alkaen Tarantinon elokuvat ovat toistaneet itseään. Ne ovat kaikki peräisin samasta muotista: Hollywoodin coolein auteur nauttii rajattomasta vapaudesta ja työstää itsetietoisia ja ironisia elokuvia, jotka ovat hänen omista suosikkielokuvistaan koostettua pastissia. Miljöö vaihtuu, mutta teemat ja sisältö toistuvat, aivan kuin Tex Avery -piirretyissä.

Inglourious Basterdsissa (2009) metsästettiin natseja Ranskassa, ja Django Unchainedissa (2012) vapautettiin orjia villissä lännessä, mutta elokuvien fokus pysyi tiiviisti siinä, kuinka Tarantino kanavoi omia ohjaajaidoleitaan toteuttaessaan poikamaisen villejä visioitaan.

Margot Robbie esittää Sharon Taten roolin.

Tekeekö Once Upon a Time in Hollywood tähän kaavaan vihdoinkin poikkeuksen? Ei. Ei missään nimessä. Mutta! Se on sarjan ensimmäinen, joka osoittaa aitoa kunnianhimoa ja valjastaa tyylikeinon käyttöönsä niin, että se täysin yksiselitteisesti palvelee kokonaisuutta. On kuin elokuvantekijöiden omaksi viihteeksi tarkoitetut kuvausretriitit olisivat vihdoinkin vaihtuneet elokuvantekemiseen, jossa päämääränä on hiekkalaatikkoleikkien sijaan itse elokuva.

Tarantino on löytänyt elokuvassa uransa parhaan juoniasetelman oikeuttamaan mustankoomisen pastissityylinsä. Tapahtumapaikkana on Hollywood ja tapahtuma-aikana vuosi 1969. Elokuvan ulkoasu kaikkine neljättä seinää rikkovine jippoineen parodioi sievästi tuon aikakauden amerikkalaista B-elokuvaa – juuri sitä elokuvan lajia, jota Leonardo DiCaprion ja Brad Pittin näyttelemät päähenkilöt tarinassa tekevät.

Kaikki se ylimääräinen ja tarpeeton sälä liukuhihnaelokuvan tyylikeinoista on tutusti mukana. On epäjohdonmukaisesti hyödynnetty kertoja. On itseään toistavia, minne sattuu läiskittyjä, rautalangasta vääntäviä tekstikortteja. On visuaalista ilmettä koomisemmaksi säätäviä muka-vahingossa tehtyjä hyppäyksiä leikkauksessa. Mutta koska elokuvan tapahtumat oikeuttavat ironisen ja itsetietoisen lähestymistavan täysin eri tavalla kuin natsien metsästys Ranskassa tai orjien vapautus villissä lännessä, Once Upon a Time in Hollywood tuottaa sen avulla korostunutta nautintoa katsojalle.

Brad Pitt eli Cliff Booth ottaa rennosti.

Käsikirjoitus ei ole päivitetty fuusio mistään ohjaajan oman kodin videohyllyn suosikkikaseteista. Se ei myöskään ole tositapahtumien taltiointi – vaikka alkuasetelma antaakin niin ymmärtää. Juonen merkittävänä punaisena lankana kuljetetaan koko ajan lähihistorian tragediaa, kun kulttijohtaja Charles Mansonin manipuloimat hippinuoret murhasivat näyttelijä Sharon Taten sekä tämän syntymättömän vauvan ja samassa talossa majailleet ystävät.

Tarantino kuitenkin vääntelee tositarinan tarjoamat lähtökohdat niin villisti omiin tarpeisiinsa sopiviksi, että on turha puhua edes tositapahtumiin perustuvasta tarinasta. Ja niin on parasta. Välillä taiteilija jopa tarjoaa katsojalle puhdistavan katarsiksen tunteen päästäessään henkilöhahmot tekemään sitä, mitä moni tapahtumien kulun tunteva olisi tahtonut itsekin päästä tekemään. Vaikka avoimen väkivaltainen luolamieskulttuuri ei olekaan tosielämässä edes etäisesti käyttökelpoinen tapa järjestää asioita, eskapistinen elokuvakangas on olemassa juuri tarjotakseen tämän vaihtoehdon ihmisen fantasioiden tyydytykseksi. Kukapa ei olisi koskaan unelmoinut pääsevänsä vetämään uskonlahkon aivopesemää ja pelkkää tuhoa kylvävää laumasielua kaikilla voimillaan turpaan.

Samaan soppaan sopien Tarantino tuntuu jopa upottaneen elokuvaan oman kommenttinsa siitä, kuinka naurettavaa on pitää yhteiskunnan väkivaltaisuudesta vastuussa viihdeteollisuuden ammattilaisia. He tarjoavat vain tämän fantasian. Ne, jotka eivät kykene näkemään rajapintaa sen ja todellisuuden välillä, tulevat aivan muualta.

Todella harvinaista 2010-luvun Hollywood-elokuvalle on myös se, että lähes kolmetuntinen elokuva kykenee kannattelemaan itseään koko kestonsa ajan. Syy sen mitalle ei ole paikallaan polkemisessa vaan sen eeppisessä lähestymistavassa aiheeseensa. Jokainen kevyt vitsi matkan varrella on aikajanalla perustellusti, ja ajoittaiset synkät ja piinaavat hetket saavat ympäröivistä kehyksistään voimaa.

On hieman valitettavaa, että ohjaajan piti toistaa nimikkokaavaansa peräti kuuden elokuvan ajan ennen kuin sen käyttökelpoisin ja sanalla sanoen paras käyttötarkoitus lopulta löytyi. Once Upon a Time in Hollywoodin tragedia on oikeastaan siinä, että jos katsojan olisi mahdollista unohtaa kaikki Jackie Brownin jälkeiset elokuvat Tarantinon uralta, elokuva iskisi vieläkin kovempaa.

Valtteri Mörttinen

Once Upon a Time in Hollywood

Ohjaus ja käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Brad Pitt, Margot Robbie, Margaret Qualley, Dakota Fanning, Timothy Olyphant, Bruce Dern
Ikäraja: K16
Kesto: 2 h 42 min
Ensi-ilta: 16.8.2019

Tampereella elokuvaa esittävät Arthouse Cinema Niagara ja Finnkinon elokuvateatterit.