Neitoperho-elokuva antaa naisen olla syyntakeeton sekopää, ja se on meille edelleen liikaa

18.04.2020
Neitoperho1

Elokuva-arvostelu: Auli Mantilan Neitoperho on yksi parhaista suomalaisista elokuvista, sillä se antaa naiselle oikeuden olla vastenmielinen sekopää. Neitoperhon arvoa ei kuitenkaan ymmärretty 1990-luvulla, eikä sitä ymmärretä vieläkään. Elokuva on katsottavissa Yle Areenassa.

Auli Mantilan elokuva Neitoperho (1997) alkaa kohtauksella, jossa päähenkilö Eevi (Leea Klemola) kehittää salaa asiakkaiden filmejä sisarensa Amin (Elina Hurme) työpaikalla valokuvalaboratoriossa. Kuviin on tallentunut SM-seksisessioita, joita Eevi tuijottaa kiihkon vallassa.

Ami moittii Eeviä. Kyseessä ovat asiakkaiden yksityisasiat, eikä Eevi saisi tulla säätämään omiaan Amin työpaikalle. Eevi ärsyyntyy, sillä hän ei ymmärrä, mitä tarkoittaa yksityisyys. Eevi ei ymmärrä ihmisiä, vaikka hän roikkuu puhelintreffilinjoilla kuuntelemassa muiden jutustelua. Eevi ei ymmärrä, miksi hän ei saa seksiä himoitsemaltaan mieheltä.

Eevin ymmärtämättömyys ei kuitenkaan johda masennukseen, syömishäiriöön tai vaikeaan rakkaussuhteeseen, jotka ovat populaarikulttuurissa naisen yleisiä kohtaloita. Eevi ei psykologisoi maailmaa, vaan ratkaisee hämmennyksensä sokealla raivolla.

Eevin päässä naksahtaa ja sitten mennään

Ami tekee selväksi, että Eevin on muutettava omaan asuntoonsa, jotta Ami voi olla rauhassa tyttöystävänsä (Henriikka Salo) kanssa. Tällöin Eevillä naksahtaa. Hän varastaa Amin auton ja lähtee roadtripille, josta tulee kirjaimellisesti unohtumaton.

Eevi ottaa kyytiinsä liftarin (Robin Svartström) ja ihastuu. Mies kuitenkin torjuu Eevin lähentelyn. Miehellä on Jyväskylässä vanhempi naisystävä (Rea Mauranen), jonka luokse hän on menossa. Kun mies antaa Eeville pakit, tapahtuu toinen naksahdus, joka johtaa kolmanteen ja neljänteen. Lopputulos on absurdia verisirkusta, jota säestävät musta huumori ja 1960-luvun musiikki.

Omia reaktioitani olivat nauru, tyrmistys ja hämmennys. Miten voin pitää väkivallan ja Anki Lindqvistin musiikin yhdistelmää kauniina ja hauskana, vaikka järki huutaa, että tämä on sairasta menoa.

KinoSuomiNeitope 0000ycf9

Eevi (Leea Klemola, vas.) sieppaa perhostenkeräilijä Anjan (Rea Mauranen), koska Eevin himoitsema mies seurustelee Anjan kanssa.

Neitoperho mursi road movien ja naiseuden mallit

Neitoperho oli Auli Mantilan ensimmäinen pitkä elokuva. Se pohjautuu John Fowlesin romaaniin The Collector (1964), josta William Wyler ohjasi oman Neitoperho-elokuvansa vuonna 1965. Wylerin elokuvassa perhosten keräilyä harrastava pankkiirimies vangitsee kellariinsa nuoren naisen.

Kuusi vuotta ennen Neitoperhoa ensi-iltansa sai Thelma ja Louise (1991), jossa naiset omiva road movien maskuliinisen genren. Thelma ja Louise on kuitenkin paljon perinteisempi draama, jossa päähenkilöiden turhautumista taustoitetaan. He ovat uhreja, jotka murtavat häkkinsä ja lähtevät vapautuneina tien päälle.

Neitoperho pani uusiksi niin esikuvansa kuin road movien kaavan. Sen lisäksi, että päähenkilö on nainen, hänen tarinansa ei ole sisarellinen tai lämmin. Eevi ei ole ylevä kärsijä, vaan arvaamaton, pelottava ja vastenmielinen.

Leea Klemolan intensiivinen roolityö palkittiin parhaan naispääosan Jussilla. Sen sijaan Mantila jäi palkinnotta, vaikka Neitoperho valittiinkin Venetsian elokuvajuhlien ohjelmistoon. Aika ei ollut kypsä Neitoperhon naiskuvalle, ja epäilen, onko se vieläkään.

Mantilan arvoa ei ymmärretä

Mantila on ohjannut ja tuottanut pitkää ja lyhyttä fiktiota ja dokumentteja valkokankaalle, televisioon ja radioon. Hän on kirjoittanut romaanin ja toiminut taiteilijaprofessorina.

Mantila ei ole hinkunut parrasvaloihin. On silti hämmästyttävää, miten vähän hänestä on kirjoitettu ja kohistu verrattuna vaikkapa saman ikäpolven Aku Louhimieheen, joka ei ole luonut ainuttakaan yhtä mullistavaa hahmoa kuin Eevi.

Millainen olisi ollut Neitoperhon vastaanotto, jos kyseessä olisi ollut tarina miehestä? Miespuolista Eeviä olisi ehkä verrattu Taksikuskin Travis Bickleen. Jos Mantila olisi ollut mies, hänestä olisi ehkä puhuttu Suomen Scorsesena, joka kuvaa syrjäytyneen kilahtamista ja voimautumista väkivallan avulla.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Harva suomalainen osaa nimetä Auli Mantilan elokuvia tai tietää mitään Neitoperhosta. Sen sijaan useampi kaduntallaaja ja toimittaja tietää, että Iron Sky -scifielokuvassa näytteli tyyppi, joka oli sivuosassa Bond-leffassa yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Turpiinvetoa Carolan tahtiin

Neitoperho on loistava elokuva myös taiteellisena kokonaisuutena.

Käsikirjoituksessa on vain tarpeellinen. Ei turhia takaumia sisarusten lapsuuteen, jossa on ilmeisesti ollut jotain erikoista, ei Amin lesbouden selittelyä. Ei kohtauksia, joissa salaherkkä Eevi nyyhkii, ahmii, oksentaa tai tekee jotain, mitä nyt mieleltään järkkyneet naiset elokuvissa tekevät.

Neitoperhossa on myös mainiota huumoria: ronskia, lakonista ja absurdia. Tämän elokuvan jälkeen en enää koskaan katso kilpikonnia samalla tavalla kuin ennen.

Sanna Pyykön puvustus ja Ilmari Hakalan lavastus kiteyttävät ysärin hengen. Yökerho on yhtä korokepohjakenkää ja pvc:tä, mutta sisarukset asuvat nuhjuisessa asunnossa, joka on sisustettu keltaruskeilla huonekaluilla. Lama-Suomen huoltoasemien vitriineissä ei ole vegebageleita, vaan hikeentyneitä berliininmunkkeja.

Oman mainintansa ansaitsee musiikki. Kun Eevi panee paikkoja paskaksi, taustalla soi 1960-luvun jazziskelmä. Yhdistelmässä on samaa häiriintynyttä estetiikkaa kuin Kenneth Angerin ja David Lynchin elokuvissa.

Naisen lupa olla syyntakeeton raivopää

Neitoperhon väkevin viesti on se, että nainen voi olla väkivaltainen, äkkiväärä ja ällöttävä.

Nainen voi olla täysin kukkuluuruu, eikä sekoilua tarvitse selitellä vaikealla isä-, äiti- tai rakkaussuhteella, syömishäiriöllä tai masennuksella. Nainen voi runkata, syödä epäsiististi, tappaa eläimiä ja olla samalla hillittömän hauska, mikä tekee hänestä vielä pelottavamman.

Nainen voi olla kaikkea sitä hyvää ja pahaa, mistä ihmisyys koostuu, eivätkä kaikki ihmiset pohdi tekojensa motiiveja. Aina kummoisia syitä hirveille teoille ei löydy.

Löin, koska vitutti.

Janica Brander

Neitoperho on katsottavissa Yle Areenassa 6.5.2020 asti.

Pin It on Pinterest

Share This