Elokuva-arvostelu: Suomen omaäänisin ohjaaja Klaus Härö on onnistunut tekemään elokuvan henkilökohtaisimmasta aiheesta mitä kuvitella saattaa. Lähiomaisen, puolison tai äidin kuolema voi olla vaikeimpia tilanteita ihmisen kestää.

Elämää kuoleman jälkeen kertoo jo nimellään suoraan aiheensa; sen, että musertavan kuoleman jälkeenkin eloonjääneiden elämä jatkuu. Päähenkilöitä ovat kaksi miestä; isä ja aviomies Nisse (Peik Stenberg) ja hänen poikansa Stefan (Martin Paul).

Elokuva alkaa, kun perheen äiti on juuri kuollut, ja se päättyy, kun isä, poika ja Elsa-täti (Lena Labart) lähtevät hautajaisiin. Näiden kahden päivän väliin jännittyvät päivät täyttyvät kummallisesta kitkasta, jota syntyy, kun yksi oikein odottaa, että nyt puhuttaisiin isoista ja tärkeistä asioista, kun kerrankin olisi luontainen syy ja tilaisuus.

Puhetta elämän kokoisista kysymyksistä ei synny, koska tärkeimmiksi asioiksi nousevat hautajaisten yhdentekeviltä tuntuvien yksityiskohtien hallinnointi ja niistä kinastelu. Tämä on elokuva, jossa juonella ei ole varsinaisesti merkitystä, kun juonta hädin tuskin onkaan. Oleellisinta on tilanteiden ja luonteiden kuvaus.

Kyllä tuli kuolema ja hautajaiset huonoon aikaan, kun olisi näitä linnunpönttöjä laitettavana, tuskailee leskeksi jäänyt Nisse (Peik Stenberg). Kuva: Juha Reunanen / Citizen Jane Productions

Tulee tutuksi kaikille

Elokuvaohjaaja Klaus Härö on elokuvantekijä, joka ymmärtää, ettei tällaista aihetta sovi pilata suurentelevalla melskauksella. Hän on löytänyt aiheeseen juuri sopivan pienten askelten lähestymistavan.

Monissa elokuvissa on tapana liittää niiden loppuun jälkihuomautus nähdyn elokuvan henkilöiden tai tilanteiden todellisuusyhteyden satunnaisuudesta, mikä on yksi tapa muistuttaa siitä, että nähty on fiktiota ja sellaisena se on otettava.

Mutta Härö ironisoi tällaisia loppukaneetteja esittämällä omansa heti alkajaisiksi, mikä onkin ihan hauskaa. Härön huomautus yhteydestä todellisuuteen kuulostaa aiheensa läpikotaisin hallitsevan taiteilijan itsevarmuudelta: ”Elokuvan henkilöiden ja tilanteiden tunnistettavuus on tarkoituksellista.” Se on sanomista katsojille suoraan, että te joko olette olleet tai tulette olemaan elokuvassa kuvatuissa tilanteissa.

Voi voi sentään – Leskimies Nisse (Peik Stenberg) joutuu tukalaan paikkaan, kun sukulaiset tahtovat päsmäröidä hautajaisjärjestelyitä. Kuvat: Juha Reunanen / Citizen Jane Productions

Elokuvantekijän taitoa on herättää ajatuksia ja synnyttää mielleyhtymiä alleviivaamatta, ja sen Härö osaa. Elokuva kuuluu muutenkin hänen parhaimpiinsa, elokuvien Postia pappi Jaakobille (2009) ja Miekkailija (2015) rinnalle.

Suomi tarvitsee Klaus Härön kaltaisen elokuvantekijän. Elämää kuoleman jälkeen on yksi hienoimmista näkemistäni surua käsittelevistä elokuvista. Se vaikuttaa syntyneen luontaisesti kuin kevään valo. Ruotsalaisen muusikon ja elokuva- ja tv-musiikin säveltäjän Matti Byen lempeän melankolinen musiikki on sen kauneimpia osuuksia, sillä se ei kerjää huomiota.

Kenen suru on suurin?

Eivätkö elokuvan iäkkäämmät ihmiset, leskimies Nisse, hänen Elsa-sisarensa ja vainajan Brita-äiti (Sara Arnia) tunnukin tahtovan, että kaikki olisi kuin ennenkin ja että kuolema häivytettäisiin kuin sitä ei olisi ollutkaan? Sitä korostaa sekin, että elokuvassa nähtävät kodit ovat vanhoine esineineen ja pysähtyneine tunnelmineen kuin museoita.

Yksi isoimmista elokuvan herättämistä kysymyksistä on: saako kukaan monopolisoida surua? Mistä ihmiset kinastelevat silloin, kun suurin riita syntyy siitä, tarjotaanko hautajaisissa voileipiä vai voileipäkakkua? Härön elokuvassa on vallan loistavaa se, ettei sitä yhtään pitkitetä. Sen loppuessa jää kaipaamaan lisää, mutta nyt sitä ei tarvita.

Antti Selkokari

Elämää kuoleman jälkeen

Ohjaus ja käsikirjoitus: Klaus Härö
Kuvaus: Robert Nordström
Lavastus: Markus Packalén
Musiikki: Matti Bye
Pääosissa: Peik Stenberg, Martin Paul, Lena Labart, Sara Arnia
Kesto: 1 h 21 min
Ikäraja: K7
Ensi-ilta: 6.3.2020

Elokuvaa esitetään Finnkinon teattereissa ja Tampereella myös Arthouse Cinema Niagarassa.