Ihana, mahdoton kotimaa: Terapiaa tunisialaisittain tekee kulttuurisista eroista leveän pensselin komediaa

Psykoanalyytikko Selmaa esittää Golshifteh Farahani. Kuva: Carole Bethuel

Kun tunisialaissyntyinen, Pariisissa 10-vuotiaasta asti asunut ja psykoanalyytikoksi opiskellut Selma (Golshifteh Farahani) palaa arabikevään jälkeiseen Tunisian pääkaupunkiin, Tunisiin aikeenaan perustaa oma analyytikon vastaanotto, luvassa on kulttuuristen erojen kevyttä komediaa. Kyseessä on elokuva paluumuuttajan törmäämisestä omaan kulttuuriinsa, jossa kaikki ei todellakaan toimi niin kuin Pariisissa.

Manele Labidin esikoiselokuvanaan ohjaamaa Terapiaa tunisialaisittain -elokuvaa hallitsee vinjettimäinen kerronnan tapa esitellä Selman luo tulevia potilaita vahvasti luonnosteltuina tyyppeinä, joista yhteenkään ei tutustuta kovin hyvin – vain sen verran, että syntyy draamaa ja etenkin komediaa.

* *

Elokuvan huumori on leveällä pensselillä vedettyihin tyypittelyihin pohjautuvaa toikkarointia ihmisten omien odotusten ja yhteisön standardien törmäyksissä. Tyypillisimmästä päästä komedian huumoria on legendaarisen hyvä leipuri Raouf (Hichem Yacoubi), jonka hahmo maistuu ikävästi vanhojen vitsien stereotyyppiseltä trans-mieheltä. Identiteettinsä kanssa perusteellisen eksyksissä oleva leipuri onkin machoista machoin. Kohtaus, jossa Raouf heitetään ulos hammamista hänen livahdettuaan naisten puolelle, on kömpelöintä huumoria mitä elokuvassa on.

Selma tekee töitä kotona. Potilaana leipuri Raouf (Hichem Yacoubi). Kuva: Carole Bethuel

Koko kaupungissa vaikuttaa olevan vain yksi vähänkään fiksumpi poliisi, Naim (Majd Mastoura), joka pyöriskelee Selman ympärillä ja haluaa iskeä hänet. Naim-poliisi ilmoittaa, että Selma tarvitsisi työtään ja vastaanottoaan varten viranomaisilta toimiluvan. Selma marssii terveysministeriöön lupapapereita hankkimaan, eikä löydä kuin yhden ministerin sihteerin, jonka käsitys työnteosta on trokata luonaan käyville naispuolisille kansalaisille sihteerin työpöytänsä uumenista esiin nostettuja alusvaatteita ja huiveja.

Korkea-arvoisen byrokraatin, mitä ministeriön työntekijäkin Tunisiassa on, käsitys naisen unelmista ja kansalaisen asioiden hoidosta liikkuu hepenien ja huivien tasolla. Komedian mukaan maassa eivät koulutettujen naisten tasa-arvo ja itsenäisyys varsinaisesti juhli.

* *

Selman potilaaksi puolivahingossa tullut Hadzi (Jamel Sassi) oli yrittänyt saada zebibaa, rukoilijan kuhmua otsaansa, jotta pääsisi moskeijaan. Hänet oli karkotettu omasta moskeijastaan, koska häneltä puuttuivat hurskaana pidetyn muslimin tunnusmerkit, parta ja otsan ainaisen rukousmattoon painamisen synnyttämä jälki. Tämä ja monet muut vastaavat jutut nyky-Tunisiasta, joita elokuva esittää, kertovat vanhoillisen islamin edelleen otteessaan pitämästä maasta, jossa modernisaatio kohtaa ylivoimaisia vaikeuksia.

Elämällä Tunisiassa voi olla nykyaikaisuuden ulkoisia merkkejä, voi olla autoja, televisioita, älypuhelimia ja muita, mutta mentaliteetti on jäänyt sellaiselle keskiaikaisen paimentolaiskulttuurin tasolle, jolla miehen oleskelu naisen kanssa samassa suljetussa huoneessa tarkoittaa prostituoidun luona käymistä.

Byrokratia juoksuttaa Selmaa, eikä hän juuri koskaan kuule lupahakemuksensa edenneen, sillä ministerin sihteeriä Nouria (Najoua Zouhair) kiinnostaa enemmän juoruta puhelimessa sekä käydä kauppaa naisellisilla hepenillä. Kuva: Carole Bethuel

Ohjaaja Labidi on tiettävästi sanonut, ettei hänen komediansa ole dokumenttielokuva, eikä sellaisenaan totuuden kuvaus. Mutta komedioissakin on totuuden siemen. Elokuvalla on muutamia lieviä uskottavuusongelmia, joista suurin on leffan perustava idea; miten uskottavaa on, että Pariisissa tohtoriksi kouluttautunut psykoanalyytikko palaisi vanhempiensa kotimaahan toiveenaan harjoittaa ammattiaan maassa, jossa ei näyttäisi olevan varakasta, modernisoitunutta maallistunutta keskiluokkaa?

Toinen uskottavuusongelma ilmaantuu keskellä elokuvaa: isoisänsä luona käymään lähtenyt Selma päätyy konerikon tehneen autonsa kanssa tien laitaan autiomaassa, josta hänet pelastaa kuin taikaiskusta saapuva partainen suojelusenkeli. Kohtaus on kuin uni keskellä elokuvaa ja sellaisena tyylipuhdas esimerkki deus ex machina -kohtauksesta.

Terapiaa tunisialaisittain on miedosti viihdyttävä monien hahmojen komedia ihmisten pikku heikkouksista ja pohjimmaisesta inhimillisyydestä sekä vain hetkittäin pintaan nousevasta rohkeudesta olla sitä mitä on.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua