Hetki lyö on kuvottava ja masentava elokuva, josta on silti mahdollista pitää paljonkin

Kuvassa Outi Mäenpää, Johannes Holopainen ja Ilkka Heiskanen. Kuva: Sami Kuokkanen

Heti ensimetreillä katsojalta otetaan luulot pois. Jos kuvittelit tulevasi katsomaan hassunhauskaa pikkujouluelokuvaa, jossa vilahtelevat Fuengirolan aurinkoiset maisemat, olet väärässä. Hetki lyö -elokuvan ensimmäinen puoli tuntia on masentava muistutus siitä, millaisia ihmisraunioita voi jäädä jäljelle, kun unelmat ihanasta elämästä etelän auringon alla muuttuvat lähes 40 vuotta kestäneiksi jatkojen jatkoiksi.

Alkujakso keskittyy upottamaan katsojan hikeen, likaan ja vanhan viinan hajuun. Se muistuttaa, että myös Espanjassa yö on pimeä ja laskut on maksettava tavalla tai toisella. Samantasoista menoa on totuttu näkemään lähinnä laittomista päihteistä kertovissa kuvauksissa, mutta J-P Valkeapää onnistuu todistamaan, miten pahaa jälkeä alkoholi voi saada aikaan.

Outi Mäenpään esittämä Marjaleena on kauneuskilpailujen perintöprinsessa vuodelta 1983, ja katoava kauneus vaikuttaa olevan hänen ainoa pääomansa. Siihen vakavasti alkoholisoitunut Marjaleena takertuu haaveillen entisen loistonsa päivistä. Hänen uskollinen ihailijansa Mikko (Ilkka Heiskanen) kiillottaa parhaansa mukaan ystävänsä missikruunua ja kannattelee samalla Marjaleenan poikaa Viliä (Johannes Holopainen). Mikko lurittelee kännissä örveltävän Marjaleenan kauneudesta kuin Don Quijote Dulcinea Tobosolaisesta konsanaan, ja Vili kolmikon Sancho Panzana käsittää olevansa houkkien loukussa, mutta ei ilmeisesti tiedä paremmasta. Yhdessä Mikko ja Vili ratsastavat vanhalla skootterilla, jonka nimi hyvin voisi olla Rosinante.

Jollain tasolla tämä toimimaton perhe näyttää kuitenkin toimivan, vaikka sen osat ovat rikki. Mikko kannattelee äitiä ja poikaa, ja jatkuvasta humalatilasta huolimatta onnistuu saamaan myös akuankkamaisia neronleimauksia, joiden toteuttaminen luo perustan elokuvan veijarikomediaosuudelle.

Kuva: Sami Kuokkanen

Tämän kadotettujen mahdollisuuksien umpikujassa rämpimisen katsominen onkin sitten osapuilleen yhtä mukava kokemus kuin uimapuvun alisiin koloihin tiensä löytänyt rantahiekka, joka itsepintaisesti hiertää arkoja alueita koko päivän.

Elokuva on kuin kolari, jota ei haluaisi nähdä, mutta jota ei silti voi olla katsomatta. Sen rosoisuudessa on jotain kiehtovaa, ja tarinankuljetus sekä dialogi toimivat.  Mukaan on vielä viskattu muutama iskevä finnhits, joten meno sen kun kiihtyy ja väkivalta muuttuu yhä brutaalimmaksi. Lopulta katsoja jää miettimään, jääkö käteen mitään hyvää tai kaunista, vai pitäisikö tässä nyt uskoa, että seuraava sukupolvi oppii edellisten virheistä.

Kuvakerronta on tehokasta: etenkin lattiarajasta kuvatut otokset ohjaavat katsojaa alhaisten ajatusten tiellä vielä alemmas. Vertausta varjoissa elävistä viemärirotista ei tarvitse hakea, ja mielleyhtymä Bong Joon Hon Parasiteen on välitön. Parasitessa tosin korostettiin luokkaeroja myös asumusten korkeuserojen kautta, kun taas Hetki lyö pelaa enemmän valon ja pimeyden sekä lian ja puhtauden vastakohdilla.

Päärooleissa Outi Mäenpää ottaa luontevasti paikkansa Marjaleenana, vaikkakin parissa kohtauksessa änkyröinti menee hieman yli. Erityismaininnan ansaitsee Ilkka Heiskanen, joka ei näyttele Mikkoa, vaan on tämä. Hän onnistuu saamaan tutisevaan vanhan juopon hahmoon lämpöä, jota voisi sanoa jopa koko elokuvan pelastukseksi. Ilman sitä tästä taidokkaasta mutta varsin kuvottavasta keitoksesta olisi vaikea pitää. Nyt elokuvalliset ansiot nousevat heittämällä voittopuolelle.

Nadia Paavola

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua