Elokuva-arvostelu: Antti J. Jokisen Helene-elokuvassa Schjerfbeckin rakastuminen on kuvattu ponnettomasti, paremmin onnistuu äidin ja tyttären suhteen kuvaus.

Taiteilija Helene Schjerfbeck (1862–1946) on eittämättä edelleen yksi suomalaisten suurista suosikeista, ehkäpä jopa kaikkein suosituin taiteilijanimi. Schjerfbeckin suosion voi helposti todentaa vaikkapa Ateneumin edustalla ja näyttelysaleissa, sillä museossa esillä olevaan Schjerfbeckin laajaan Maailmalta löysin itseni -näyttelyyn kiemurtavat pitkät jonot.

Schjerfbeck on myös pitkään ollut Suomessa kansallisen ylpeyden aihe, maailmallakin tunnetuin suomalainen taiteilija. Kun Schjerfbeckin viimekesäinen näyttely Lontoossa sai yllättäen negatiivisen arvion The Guardian -lehden kriitikolta, asiasta uutisoitiin meillä laajasti. Myös Schjerfbeckiä puolustavia puheenvuoroja katsottiin tarpeelliseksi nostaa esiin. Kansallissankariamme oli tölväisty.

Oletettavaa siis on, että Antti J. Jokisen ohjaama Helene-elokuva herättää ainakin meillä Suomessa melkoista kiinnostusta: kuinka Jokinen on onnistunut puristamaan rakastetun kuvataiteilijan elämän parin tunnin mittaiseen draamaan?

* *

Ohjaaja Jokinen on tehnyt Helene-elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Marko Leinon kanssa, ja elokuvan tärkeimpänä inspiraation lähteenä on mainittu Rakel Liehun Helene-romaani (2003). Jokinen on kuitenkin luonnehtinut oman elokuvansa olevan ”historiallisesti tarkempi”.

Elämäkertaelokuvissa tämä ”historiallinen tarkkuus” onkin seikka, joka väistämättä nousee esiin. Totuudenmukaisuuden vaatimuksesta ei päästä hevin irti, kun elokuva kertoo todellisesta henkilöstä. 

Ja siinä missä elämäkertaelokuvat ainakin jollakin tasolla sitoutuvat totuudenmukaisuuden perinteeseen, myös elämäkertaelokuvien kritiikissä on omat perinteensä: asiaan kuuluu, että kriitikot – nuo näsäviisaat besserwisserit – näpäyttävät elokuvan tekijöitä mahdollisista ”virheistä”. Itsekään tuskin pystyn täysin olemaan osallistumatta tähän kriittiseen traditioon, vaikkakin enemmän kiinnostaa se, miten elokuva elokuvana onnistuu.

Etukäteen on mediassa saanut jo jonkin verran huomiota se seikka, että elokuvan henkilöt puhuvat suomea, vaikka Schjerfbeck oli ruotsinkielinen. Varmasti ruotsin kieli olisi ollut uskottavampi valinta, mutta tähän ei mielestäni kannata takertua – tällä perusteella esimerkiksi käännösnäytelmien esittäminen voitaisiin saman tien lopettaa kokonaan. Ajattelen Heleneä Schjerfbeckin elämän ”käännettynä” ja muutenkin dramatisoituna versiona, dokumenttielokuvaa ei tässä nyt ole ollut tarkoituskaan tehdä.

* *

Ajallisesti Helene-elokuva sijoittuu noin vuosille 1915–23, jotka olivat Schjerfbeckin elämässä merkittäviä: hänet löydettiin taiteilijana ”uudelleen” ja hän tutustui henkilöön, josta tuli hänen tärkeä ystävänsä.

Elokuvan pääaiheeksi on nostettu juuri tämä uuden ystävän löytyminen, Helene Schjerfbeckin suhde Einar Reuteriin (1881–1968). Reuter oli Torniosta kotoisin olevan metsänhoitaja, ja Schjerfbeckin taiteen ihailija ja keräilijä – todellinen fani siis. 

Schjerfbeck ja Reuter tutustuivat vuonna 1915, ja tiedetään, että he viettivät pari viikkoa yhdessä Tammisaaressa kesällä 1918. Tuolloin Schjerfbeck maalasi Reuterista muotokuvan Purjehtija, jonka on tulkittu kertovan taiteilijan tunteista ihailijaansa kohtaan.

”Siveltimenvedot paljastavat, että Schjerfbeck tunsi ystäväänsä kohtaan enemmän kuin pelkästään ystävyyttä”, sanotaan teoskuvauksessa Lea Bergströmin ja Sue Cedercreutz-Suohosen kirjassa Helene Schjerfbeck – Malleja.

Itsekin tarkastelin hiljattain Purjehtija-maalauksen paljastavia siveltimenvetoja Ateneumissa. En ehkä pelkän maalausjäljen perusteella tohtisi tehdä päätelmiä suurista tunteista, mutta kieltämättä Purjehtija selvästi poikkeaa muista Schjerfbeckin maalauksista.

Onneksi ”totuuden” selvittämiseksi ei tarvitsekaan luottaa pelkkään sivellinjälkeen. Schjerfbeckin elämästä on jäänyt myös muita lähteitä, kuten kirjeitä. Niiden perusteella on käynyt ilmeiseksi, että Schjerfbeck todellakin oli vähintäänkin ihastunut ystäväänsä – ja seurauksena oli suuri pettymys. 

* *

Mutta kuinka Jokisen elokuva sitten onnistuu kuvaamaan tätä elokuvan pääaiheeksi nostettua suhdetta?

Yllättävän kömpelösti. 

Schjerfbeckin ja Reuterin välille ei ole onnistuttu elokuvassa luomaan sellaista sielunkumppanuutta, mikä todellisuudessa taiteilijan ja ihailijan välillä ilmeisesti on ollut. Elokuvan kohtaukset, joissa pari on yhdessä, ovat irrallisia katkelmia, eivätkä kuvattujen henkilöiden tunteet ja ajatukset välity katsojalle. 

Nämä kohtaukset on yksinkertaisesti kirjoitettu ja suunniteltu ylimalkaisesti. Erityisesti Schjerfbeckin ja Reuterin välinen dialogi on latteaa, eikä arkipäiväisen jutustelun alta kykene aistimaan minkäänlaisia tunnekuohuja. 

Tämä jossakin määrin yllättää, sillä Jokisen ohjaamassa, Sofi Oksasen romaaniin perustuvassa Puhdistus-elokuvassa (2012) salattuja tunteita on kuvattu onnistuneesti – ja tekijöinä on ollut samaa porukkaa: Jokinen, käsikirjoittaja Leino ja pääosassakin sama näyttelijä, Laura Birn. Mutta tällä kertaa tunnekuvaukseen ei ole saatu jännitettä, Schjerfbeckin ja Reuterin väliset kohtaukset ovat tunnelmaltaan aneemisia. 

Se, että Schjerfbeckin ihastus Reuteriin on kuvattu elokuvassa näin ponnettomasti, vaikuttaa luonnollisesti koko elokuvan onnistumiseen. Tässä tunnekuvauksessa epäonnistuminen syö myös uskottavuutta elokuvassa myöhemmin näytettäviltä pettymyksen tunteilta. 

Einar Reuterin roolissa nähdään Johannes Holopainen.

Elokuvan näyttelijöissä ei sinänsä ole vikaa. Nimiroolissa nähtävä Laura Birn on paneutunut rooliinsa, ja hänen osaamisensa osaltaan paikkaa käsikirjoituksen ja ohjauksen puutteita. Birn jopa hallitsee kasvojensa ilmeet elokuvassa niin, että hän ulkoisestikin muistuttaa Helene Schjerfbeckiä – erityisesti omakuvien Schjerfbeckiä, ei niinkään valokuvien. 

Helenen rakkauden kohdetta, Einar Reuteria, näyttelee Johannes Holopainen, mutta hänen roolinsa on jätetty kovin kapeaksi. Holopaiselle on langennut epäkiitollinen rooli olla pääasiassa ihastuksen kohteena – eikä niinkään todellisena aktiivisena ja ajattelevana henkilönä. Elokuvan Reuter on ilman paitaa uiskenteleva komistus, jolle ei ole mielenkiintoista sanottavaa käsikirjoituksesta herunut.

Elokuvaa katsoessani harmittelin, että näinköhän elokuvan tekijät olivat pelanneet ”varman päälle” ja valinneet elokuvan pääaiheeksi sittenkin väärän ihmissuhteen. Otaksuttavasti miehen ja naisen välinen heteroseksuaalinen rakkaussuhde on myyvä aihe, mutta paljon paremmin elokuvassa on kuvattu toinen tärkeä suhde: äidin ja tyttären välinen. 

Mikä elokuva tästä olisi saatukaan, jos olisi keskitytty Helenen ja hänen äitinsä Olga Schjerfbeckin väliseen suhteeseen! Tämä aihe on elokuvan sivujuonne, mutta puskee paljon vaikuttavammin elokuvassa esille kuin Schjerfbeckin ja Reuterin suhde.

Olga-äitiä näyttelee Pirkko Saisio, ja hän onkin kaikkien äitien äiti, aikamoinen. Elokuvan vaikuttavimmat repliikitkin kuullaan juuri Olgan suusta. Poikaansa palvova, tyttärensä maalauspuuhasteluja halveksuva äiti on myrkyllisyydessään omaa luokkaansa.

Todellisuudessa Olga Schjerfbeck ei ehkä ollut ihan näin ikävä ihminen, mutta dramaturgisessa mielessä hän olisi ollut täydellinen vastapeluri, este Helene Schjerfbeckin suurelle tehtävälle, eli taiteen tekemiselle. 

Elokuvan hukattu tilaisuus!

* *

Visuaalisesti elokuva on jäykän asetelmallinen. Kun kyseessä on epookki ja vieläpä maalaustaidekin aiheena, elämä on melkoisen stillebeniä. Tämä varmasti on tarkoituksellinen kerronnallinen valinta: tehdään visuaalisesti kaunista ja hallittua kuvaa, mutta samalla tämä ratkaisu nakertaa tarinan imua. 

Valittu visuaalinen tyyli on jotenkin tyypillistäkin suomalaiselle historiaan sijoittuvalle elokuvalle: kun tehdään epookkia, kaikki elokuvan tekoon liittyvä pinnistely keskittyy siihen, että elokuva saadaan näyttämään ”uskottavasti” aikakauteen sijoittuvalta. Elokuvan henkilöt jäävät tämän epookkimaiseman vangeiksi.    

Lohduksi on todettava, että sadan vuoden takainen Helsinki näyttää uskottavalta ja Schjerfbeckin kotimökissä on juuri sellaista kuin siellä voisi kuvitella olevan – olkoonkin, että elokuvaa on kuvattu myös Virossa. Eri asia sitten on se, kuinka paljon katsojaa lohduttaa katsella pöytäliinan kiehtovia kuvioita tai seinien uskottavasti rapistuvia maaleja, kun päähenkilöiden puheet eivät jaksa kiinnostaa. 

Mutta vaikka elokuvan kuviin on valittu näin staattinen tyyli, pidän elokuvan kuvausta silti onnistuneena. Kuvaaja Rauno Ronkainen on tavoittanut schjerfbeckmäisen paletin väreineen ja valoineen; öljylampun ja kynttilän niukasti valaisemat kotimökin sisätilat muodostavat harkitun kontrastin Tammisaaren onnellisen ajan välkkyville vesille ja valoisalle kesämaisemalle.

* *

Entäpä miten elokuva onnistuu kuvaamaan Schjerfbeckin taiteellista työtä? 

Valitettavasti petyin elokuvaan erityisesti juuri tässä suhteessa. Taiteilijan työn kuvauksessa jäädään irrallisten kohtausten, anekdoottien tasolle. Helene Schjerfbeck näytetään esimerkiksi torilla etsimässä asetelmaan täydellistä omenaa. Tämän kai on tarkoitus kertoa Schjerfbeckin korkeista taiteellisista tavoitteista, mutta tämän syvempää ymmärrystä luovasta työstä ei saada.

Olisi auttanut, jos elokuvassa olisi keskitytty vaikkapa vain yhden teoksen maalaukseen. Esimerkiksi Purjehtijaan. Omakuvien kautta elokuvaan on yritetty tuoda taiteellisen prosessin ja elämänkulun kuvausta, siinä täysin onnistumatta. Melkein asiavirheeltä tuntuu se, että taiteilija luonnostelee vanhuusajan muotokuvaansa parikymmentä vuotta etuajassa. Saattaa tämä olla myös elokuvan tekijöiden harkittua anakronismia ja viitata lähestyvään vanhuuteen, mutta siinä tapauksessa tätä keinoa olisi voinut käyttää vielä intensiivisemminkin elokuvan maailmassa.

Pirkko Saisio tekee Helene-elokuvassa kiinnostavan sivuroolin taiteilijan äitinä.

Ajankuvana elokuva on hämmästyttävän historiaton. Varmastikin Helene Schjerfbeckille vuoden 1917 tärkein tapahtuma oli hänen oma näyttelynsä, mutta hieman hämmästelin, että tuon ajan dramaattisia historiallisia tapahtumia ei ole saatu ujutettua elokuvaan mukaan. ”Sisällissota” sentään mainitaan (vaikka termi ei tuohon aikaan ollutkaan käytössä).  Muutamia punaisiin käsivarsinauhoihin sonnustautuneita miehiä nähdään vilaukselta.

On tietysti täysin sallittua keskittyä elokuvassa siihen, mihin elokuvan tekijät haluavat keskittyä. Politiikka tai Suomen tapahtumat eivät ole Helene-elokuvan aihepiiriä, siispä ne on lakaistu lähes näkymättömiin. 

Rakkaudessa koettuun pettymykseen keskittyminen olisi voinut olla hyvä ratkaisu, jos tämä tarina olisi ollut väkevämmin käsikirjoitettu ja kohtaukset paremmin rakennettu. Jos haluaa kokea elokuvissa pakahduttavien tunteiden ja taidemaalarin työn yhdistävää fiktiota, silloin kannattaa ennemminkin käydä katsomassa Céline Sciamman elokuvaa Nuoren naisen muotokuva.

* *

Jokisen Helene-elokuva ei kokonaisuutena onnistu nousemaan sille tasolle kuin sen toivoisi nousevan. Kiinnostusta Schjerfbeckiin se kuitenkin varmasti pitää yllä, joten odotettavissa on, että lähipäivinä Ateneumin Schjerfbeck-näyttelyn jonot entisestään pitenevät. 

Purjehtija-maalauksen eteen saattaa muodostua jopa ruuhkaa. 

Kaarina Lehtisalo

Lähteet: Lea Bergström ja Sue Cedercreutz-Suhonen: Helene Schjerfbeck. Malleja. Lena Holger: Helene Schjerfbeck. Elämä ja taide. Riitta Konttinen: Oma tie. Helene Schjerfbeckin elämä. Anneli Lehtisalo: Kuin elävinä edessämme. Suomalaiset elämäkertaelokuvat populaarina historiakulttuurina 1937–1955. 

Helene

Ohjaus: Antti J. Jokinen
Käsikirjoitus: Antti J. Jokinen, Marko Leino; perustuu Rakel Liehun romaaniin Helene
Kuvaus: Rauno Ronkainen
Näyttelijät: Laura Birn, Johannes Holopainen, Pirkko Saisio, Krista Kosonen, Eero Aho, Jarkko Lahti
Ikäraja: K7
Kesto: 2 h 2 min
Ensi-ilta: 17.1.2020

Elokuvaa esitetään Finnkinon teattereissa ja Tampereella myös Arthouse Cinema Niagarassa.