Faktan ja fiktion rajoilla: Veeran maaginen elämä kertoo traumoista, alkoholismista – ja larppauksesta

Veeran maaginen elämä on dokumentti 25-vuotiaasta Veerasta, joka käsittelee lapsuuden traumoja liveroolipelaamisen kautta. Ulkoistamalla tunteensa V-nimiseen roolihahmoon hänen on helpompi käsitellä omia menneisyyden arpiaan, joita isän alkoholismi ja väkivaltainen käytös on saanut aikaan.

Vaikka Veera ei ole nähnyt isäänsä viiteentoista vuoteen, on isä edelleen läsnä perheen elämässä Veeran kehitysvammaisen veljen kautta. Ville on alkanut paitsi viettää aikaa, myös ryypätä isänsä kanssa. Veeran huoli veljestään on suuri, mutta paljon muita keinoja hänellä ei ole puuttua tilanteeseen kuin yrittää tarjota veljelleen parempia ajanviettotapoja.

* *

Veeran maaginen elämä on pieni elokuva suuresta ongelmasta, joka koskettaa monia perheitä Suomessa. Elokuvassa ei käsitellä alkoholismia yhteiskunnallisena ongelmana, vaan yksilön kautta. Veera on verrattain onnekas: hänellä on tukenaan paitsi äiti ja terapeutti, myös rakas harrastus, jonka parissa hän matkustaa ulkomaille ja tutustuu uusiin ihmisiin.

Elokuva ei onnistu tuomaan mitään kovin uutta aiheeseen, mutta ansaitsee kauniilla kuvauksellaan ja tunnelmoinnillaan paikkansa elokuvateatterin kankaalla. Dystooppinen liveroolipeli Bulgariassa karulla teollisuusalueella vaikuttaa hirvittävän enemmän elokuvateatterikatsojaa kuin tottuneita pelaajia, jotka jutustelevat rennonoloisesti vaikeista aiheista hirviöiden hyökkäysten välillä.

Veera on huolissaan veljestään Villestä.

Kohtaus, jossa Veera tapaa isänsä ensimmäistä kertaa 15 vuoteen on hyytävä. Katsoja ei voi tietää mitä pinnan alla tapahtuu, mutta vähäsanainen keskustelu on latautuneisuudessaan piinaava.

Mietin, onko tapaaminen tapahtunut ainoastaan tämän elokuvan takia. Veeran isä ei aivan ymmärrettävästi näytä siltä, että olisi tilanteesta kovin mielissään, mutta on selvästi kuitenkin kuvattavaksi suostunut.

* *

Ohjaaja Tonislav Hristov on sanonut, että koska elokuvan henkilötkin liikkuvat elämässään vapaasti fiktion ja faktan välillä (viitaten varmaankin roolipelaamiseen), saattoi hänkin tehdä niin vailla eettisiä pulmia. On siis vaikea sanoa kuinka paljon dokumenttia on käsikirjoitettu, ja kuinka paljon siitä on niin sanottua todellista elämää – mitä se sitten lieneekään.

Koska dokumentin ja fiktion raja jää tällä tavalla häilyväksi, voi tämän yksilöön keskittyvän elokuvan nähdä helpommin osana suurempaa kokonaisuutta kuin jos se olisi ollut selvästi pelkkään todellisuuteen keskittyvä dokumentti yhdestä ihmisestä.

Vaikkei kaikilla meistä ole omakohtaista kokemusta juuri perheenjäsenen alkoholismista, on se silti liian monelle tuttu aihe lähipiirissä. Ratkaisuja elokuva ei tarjoa, mutta esittelee taustalla yhden tavan käsitellä vaikeita tunteita, sekä tietenkin vertaistukea sitä kaipaaville.

Riikka Oksanen