Kuvia unien ja valveen rajalta, kehon kokemuksista ja muotokuvan murroksesta

Terhi Ekebom: Uniportti. Paperi- ja valoinstallaatio, 2020. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

GALLERIAKATSAUS | Marja-Liisa Torniainen kirjoittaa Tampereen gallerioista: Terhi Ekebom ja Sebastian Boulter Laikussa, Merkintöjä muotokuvasta -näyttely Valokuvakeskus Nykyajassa ja Sanni Vanttaja Galleria Muuntotilassa.

Ajatuksen ja olemisen vapautta hämärän rajamailla

Kulttuuritalo Laikun Studio on jaettu kahtia. Etuosan hämärässä hohtaa valkea moniosainen paperileikkauksista rakennettu linnamainen Uniportti, johon suunnatut valot luovat varjoja kaikkialle teoksen ympärille.

Portin läpi voi kulkea.

Sen jälkeen edestä löytyy kapea väylä eteenpäin. Se syntyy kahden seinäkkeen asettelusta liki toisiaan. Niiden takana on kapea, pitkä ja melkein pimeä tila; vain pieni osa studiosta: suurimman alan ottaa Terhi Ekebomin installaatio. Sen aiheena ovat hänen unikokemuksensa, joita hän on kirjannut ylös vuosien ajan, ollen ikään kuin uniportissa.

Taakse rajatussa litteässä tilassa on valoa niin vähän, että kestää aikansa, ennen kuin silmä tottuu tilanteeseen ja näkee, mitä siellä on. Samoin kuin Ekebomin paperinen palatsi leijuu ilmassa ovat Sebastian Boulterin puuhiilipiirrokset selkeästi irti seinästä. Maalauksellisen mustat työt ovat heti vastakkaisella takaseinällä.

Seinäkkeiden sisäpuolelle on aseteltu kymmenen pientä mustavalkoista maalausta. Ne ovat kooltaan vain noin 10 x 15 cm. Kaikissa näissä näkymissä pimeys on vallitseva olotila. Jostain hohtaa kuitenkin aina valo, johon katse automaattisesti tarkentuu. Työt ovat pienenpieniä, mutta intensiivisiä ja uniikkeja. Ja maksavat vain satasen.

Boulter on säveltänyt ääniteoksen Uniportille, mutta se kuuluu koko salissa yhdistäen kummankin tekijän työt toisiinsa. Valo vain pilkistää Boulterin papereilta ja pikkukankailta, kun taas Ekebomilla se on pääosassa. Tiedotteessa he puhuvat tämän ja tuon puolen dialogista, valvemaailmasta ja unimaailmasta, maanpäällisestä ja maanalaisesta – eri puolilla olemisesta. Ja kysyvät: mitä on oleminen niiden välissä?

Tämä näyttely on siihen yksi vastaus. Tältä se voi tuntua, kun maailmat sulautuvat toisiinsa hämärän suojissa. Neutraalin ei-värin, harmaan, suojeluksessa, vastakohtien välissä.

Boulter Kynnys bytorniainenforKT

Sebastian Boulter: Kynnys. Puuhiili paperille, 2020, ei kokonaan kuvassa. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Sekä Terhi Ekebom (1971) että Sebastian Boulter (1974) ovat monipuolisesti itseään ilmaisevia taiteilijoita. Helsinkiläinen Ekebom on Puupää-hatulla vuonna 2014 palkittu sarjakuvataiteilija, graafinen suunnittelija, kuvittaja ja kuvataiteilija, jonka työt venyvät seinämaalauksiksikin. Laikun kolmiulotteinen installaatio on keveä, mutta monumentaalinen. Työn alla hänellä on nyt hämäryysteemainen akvarelliprojekti ja Lahden Matkakeskuksen teoskokonaisuus.

Sebastian Boulter on aloittanut Ateenan keskustan maanalaisen Ilisos-joen tunnelin tutkimisen jo vuoden 2018 helmikuussa. Se on mahdollista vain kuivana aikana. Seitsemän kilometriä pitkä väylä on innoittanut häntä suuriin, pari metriä korkeisiin piirustuksiin, joita viime vuonna nähtiin TTS:n juhlanäyttelynkin puitteissa. Näitä kookkaampia töitä oli esillä myös tämän näyttelyn aiemmassa Ateenan versiossa.

Laikun niukasti valaistu ja ahdistavan kapea näyttelyosio tuo meille koettavaksi niitä tuntoja, joita hän on vanhaa joen uomaa kävellessään kokenut. Tilaan ei mahdu suuria töitä, mutta pienessäkin koossa tekijän rikas piirrosjälki ja paneutuminen aiheeseen tulee hyvin esiin.

Boulter on opiskellut klassista kitaraa Jyväskylän musiikkikoulussa 1995–1999 ja valmistunut taiteen maisteriksi Brysselin kuninkaallisesta taideakatemiasta vuonna 2015. Yksityisnäyttelyitä hän on pitänyt vuodesta 2000. Lisäksi hän on säveltänyt musiikkia elokuviin, teattereihin ja nykytanssijoiden esityksiin. Kansainvälisesti orientoitunut taiteilija asuu ja työskentelee Ateenassa ja tekee juuri nyt tilaustyötä Saksan arkeologiselle instituutille.

Terhi Ekebom ja Sebastian Boulter: Tällä puolen, tuolla puolen Kulttuuritalo Laikun Studiossa (Keskustori 4) 30.5.2021 asti.

* *

Valokuvaajat muotokuvan olemuksen jäljillä

Valokuvakeskus Nykyajassa viisi kuvaajaa pohtii muotokuvan problematiikkaa, kukin itselleen henkilökohtaisesti kiinnostavista lähtökohdista. Käsitys muotokuvasta on murroksessa yleisesti samoin kuin koko maailmankäsityksemme muutenkin. ”Elämme mielenkiintoisia aikoja”, kuten Perttu Saksa asian ilmaisi asian kaikille avoimessa virtuaalikeskustelussa.

Alakerran on valloittanut Vilma Pimenoff videollaan ja yhdellä kehystetyllä pigmenttivedoksella. Taivaansininen kattaus on visuaalisesti vaikuttava ja sopii hyvin kellaritilaa laajentamaan. Teosten lähtökohtana on ollut idea maalata toinen, illusorinen katse silmäluomen päälle. Tulos onkin hätkähdyttävä.

Portrait with blue eyes 2019 Vilma PimenoffforKT

Vilja Pimenoff: Portrait With Blue Eyes, 2019.

Menneinä aikoina valokuvan historiassa on korjattu samalla tavalla pitkien valotusten aikana kiinnimenneitä silmiä. Tätä ei kuvaaja kuitenkaan töitä tehdessään tiennyt.

Videollaan Eyes Eyes Baby hän pohtii humoristiseen meikkitutoriaaliin upotettuna katseen valtaa ja identiteetin rakentumista. Ajatukset eivät ole uusia, mutta kertaus on opintojen äiti. Video on nähtävissä myös hänen nettisivuillaan.

Johannes Romppanen hahmottaa edesmenneen isänsä kuvaa hänen jälkeensä jättämän esineistön ja ympäristön avulla. Installaatiossa on mustavalkoinen ilmakuva kotitalosta, muutama kehystetty vedos, vanhat sakset ja kuvaajan isälleen lapsena antama onnittelukortti – sekä tabloidi interiöörikuvineen.

Teoskokonaisuus Isäni muisto on vilpitön ja liikuttava. Se onnistuu olemaan suoraan ja aidosti katsojaa koskettava. Isä ei halunnut olla kuvattavana eikä tässäkään yhteydessä ole yhtäkään valokuvaa hänestä.

Nimetön Isäni muisto 2020 Johannes Romppanen1forKT

Johannes Romppanen: Isäni muisto, Sakset, Diasec, 2020.

Nita Veran äärimmäisen minimalistinen viiden kuvan ja ääniteoksen muodostama viesti kertoo vielä syntymättömän henkilön olemassaolosta. Siitä voi olla vain vihjeitä. Lääketieteellinen data on ainoa konkreettinen asia ja se käy ylitse äitien tunteiden, tuntemusten ja intuition niin kuin ei niitä olisikaan.

Perttu Saksan Melancholy Objects on erehtymättömällä tyylitajulla syntynyt sarja. Malleina ovat täytetyt linnut.

”Kiinnostavinta täytetyissä eläimissä on niiden valokuvankaltaisuus; niistä löytyy samankaltaisia katoamisen ja pysäyttämisen teemoja, mitä valokuvaan liittyy.” Melankolisuus tarkoittaa Saksalle tässä yhteydessä jotain, jota ei saa kiinni, pakenevaa. Sellaista, mikä on hirveän lähellä ja silti kaukana. Tämän tunteen pakahduttavuuden kuvat välittävät hyvin.

sarjastaMelancholyObjects PerttuSaksa202011

Perttu Saksa: sarjasta Melancholy Objects, 2020.

Lauri Erikssonin 22 muotokuvaa kodittomista miehistä oli Nykyajan alakerrassa esillä vuonna 2016. Nyt hän esittelee tieteellisemmän puolensa, tutkijan kaltaisen minänsä. Polaroid-kuvista koottu sukupuu, omakuvia melkein tunnistamattomina yhteydessä ympäristöön ja Mittasuhteet-sarja ovat kaikki pienikokoisia vedoksia, joita olisin toivonut enemmän avattavan. Tämä koskee itse asiassa kaikkia näyttelyn töitä.

Lauri Eriksson, Perttu Saksa, Vilma Pimenoff, Johannes Romppanen ja Nita Vera: Merkintöjä muotokuvasta Valokuvakeskus Nykyajassa (Kauppakatu 14) 31.5. asti.

* *

Kaiholla

Hiedanrannan kartanon ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan Galleria Muuntotilan kahdessa pikkuhuoneessa on esillä helsinkiläisen Sanni Vanttajan (1990) mustekynäpiirroksia. Ohuilla viivoilla paperille verkalleen syntyneet työt yhdistävät kuvaa ja sanaa, mutta ovat nautittavimmillaan silloin, kun teksti on jätetty pois.

Vanttajan sanat kuitenkin elävät ja hengittävät herkästi ja kauniisti niin tiedotteella kuin teoksissakin. ”Näyttelyn teokset ovat havaintoja ja muistiinpanoja ihmisen kehollisesta kokemuksesta, ruumiin ja mielen risteymäkohdista”, kertoo hän itse. ”Yksityiskohtaisissa ja hitaissa viivapiirustuksissani olen antanut kehoni ohjata työskentelyä ja välittää vapaasti niitä viestejä, jotka haluavat nousta hiljaisuudesta ja tulla kuulluiksi.”

Piirrosten elävät ja liikkuvat orgaanit vertautuvat kasvien rakenteisiin, suomuihin, ihmisen lihaksiin. Ne tanssivat, leijuvat, kasvavat, kietoutuvat ja kaipaavat.

Sanni VANTTAJApeilisoluissabyMLTforKT

Sanni Vanttaja: Peilisoluissa, osa työstä, mustekynä paperille. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Kuvien ja lauseiden yhdistämisen taidossa japanilaiset ja kiinalaiset loistavat; ovathan heidän aakkosensa tiiviisti kiinni alkuperäisessä kuvakirjoituksessa. Myös tämän näyttelyn tekstien sijoittelussa näkyy heidän perinteellinen tapansa asettaa kirjoitus kuvaan. Parhaimmillaan se onnistuukin, mutta aina pelkkä isojen aakkosten suurikokoinen, sanaristikkomainen käyttö ei toimi. Kirjaimet eivät ole yhteydessä kuvaan, vaan leijuvat irrallaan. Ehkä tämä typografinen häiritsevyys on tarkoituksellista, mutta visuaalisena ratkaisuna se ei toimi.

Sanni Vanttaja on kuvataidekasvattajaksi Lapin yliopistosta vuonna 2019 valmistunut taiteen maisteri. Hän piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä vuonna 2017. Hän työskentelee piirustuksen, tekstin ja liikkuvan kuvan kanssa.

Sanni Vanttaja Galleria Muuntotilassa (Lielahden kartano, Tehdaskartanonkatu 38) 30.5. asti.

Marja-Liisa Torniainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua