Sattumia sarjakuvahyllystä #27: Adrian Tomine – The Loneliness of the Long-Distance Cartoonist

10.12.2020

Kuva: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Menestynyt nykysarjakuvataiteilija kertaa noloja tapauksia uransa varrelta. Yhtä aikaa hauskat ja ahdistavat anekdootit tekevät arkisista nöyryytyksistä kohottavaa tilannekomediaa.

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Adrian Tominen sarjakuvakirjasta The Loneliness of the Long-Distance Cartoonist (Drawn & Quarterly 2020)

Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Kaliforniassa vuonna 1974 syntynyt, New Yorkissa asuva ja työskentelevä Adrian Tomine kuuluu amerikkalaisen nykysarjakuvan tärkeimpiin tekijöihin. Sarjakuvien lisäksi Tominen tarkkanäköistä ja tarkkaviivaista kuvitusjälkeä on nähty usein The New Yorker -lehden kansikuvissa. Levynkansia Tomine on tehnyt ainakin yhtyeille Eels, Yo La Tengo ja The Crabs.

Tomine tuli 1990-luvulla ”tunnetuksi” vaihtoehtosarjakuvapiireissä Optic Nerve -lehdillään, ja ne löytyvät näppärästi kokoelmasta nimeltä 32 Stories – The Complete Optic Nerve Mini-Comics (D & Q 1998). Kaikki Tominen kirjat ovat vähintäänkin lukemisen väärtejä, mutta hyvinä portteina tuotantoon tutustumiseen toimivat esimerkiksi Summer Blonde (D & Q 2002), Shortcomings (D & Q 2007) ja Killing and Dying (D & Q 2015). Näistä varsinkin viimeisin on saavuttanut ostajia, lukijoita ja näkyvyyttä myös sarjakuvapiirien ulkopuolella. Omasta hyllystäni Killing and Dying löytyy brittiläisen Faber and Faber -kustantamon painoksena, ja kannessa lukee lesosti että ”a New York Times Bestseller”.

The Loneliness of the Long-Distance Cartoonist poikkeaa Tominen aiemmasta, pitkälti fiktiivisestä tuotannosta olemalla tunnustuksellisesti omaelämäkerrallinen “muistelmateos”. Kirja alkaa sisältöä hienosti summaavalla lainauksella toiselta menestyneeltä nykysarjakuvataiteilijalta. Daniel Clowes kertoo miltä tuntuu olla eräs tunnetuimmista sarjakuvantekijöistä:

”That’s like being the most famous badminton player.”

kuva1 tomine

Born to nerd.

Kirjan rakenne on simppeli: Amerikanjapanilainen taiteilija käy läpi elämäänsä ja uraansa kronologisesti lyhyehkö anekdootti kerrallaan, aina tiettyyn tapahtumapaikkaan ja -vuoteen kiinnittyen.

Ensimmäisen jutun otsikko on Fresno, 1982. Siinä kuvataan yhtä aikaa huvittavasti ja satuttavasti pienen Adrianin saapuminen uuteen kouluun. Sarjakuvista yli-innostunut pikkupoika petaa itselleen ulkopuolisen roolin heti kättelyssä. Sama ulkopuolisuus värittää havaintoja nykyaikaan saakka.

Vuodesta 1982 hypätään vuoteen 1995, ja sarjakuvafestivaaleille San Diegoon. Tomine lentää festivaaleille toiveikkaana. Hän on nouseva tekijä, kriitikkojen mukaan ”the boy-wonder of mini-comics” ja Optic Nerve -lehtensä on ”best realist comic today”. Festareilla vastaan tulee murskakritiikkiä alan lehdessä ja epämääräistä sell out -vittuilua kollegoilta. Hotellihuoneessa pillittävä nuori taiteilija vannoo, että festarireissu jää viimeiseksi. ”I’m never coming to this stupid shit-hole again!”

Seuraava anekdootti on samoilta festivaaleilta vuotta myöhemmin, ja silloinkin muistojen helminauhaan kertyy ainoastaan masentavuudellaan huvittavia helmiä.

Kirja täyttyy kannesta kanteen sympaattisten tyyppien hankalista kohtaamisista. Pienet epävarmuudet, kiusallinen itsetietoisuus ja tottumus peitellä suuria tunteita tekevät ohimenevistä arkisista tappioista suuria tarinoita. Irralliset hetket tallentuvat tarkkoina, ja toisistaan riippumattomista kohtauksista rakentuu aukoton narratiivi. Tomine hahmottaa maailman tehokkaina sarjakuvina, ainakin elämäänsä taaksepäin kelaillessaan.

kuva2 tomine

Ehkä tällä kertaa kaikki on toisin.

Surullisista hauskojen kautta piinallisiin vaihtelevat tarinat uran ja elämän varrelta kerrotaan erittäin selkeällä sarjakuvakielellä. Kuusi samankokoista ruutua per sivua, kuvakoot ja -kulmat jatkuvasti perustavanlaatuista asiameininkiä. Ei viivaakaan ylimääräistä taiteellista sekoilua.

Tominella on erityinen taito ladata tunteita asiallisesti pelkistettyihin kuviin ja kuivaan replikointiin. Ilmaisun understatement tekee tarinoiden turhautumisista jotenkin käsinkosketeltavampia. Samaistumispintaa riittää ainakin ei-niin-räiskyvään julkiseen tunneilmaisuun tottuneelle suomalaiselle.

Noloja tunnustuksia, lannistavia vastoinkäymisiä, jatkuvaa itse-epäilyä ja satuttavia kritiikkejä riittää vuodelta toiselle tekijän kehittyessä, aikuistuessa, lisääntyessä ja menestyessä. Puoliso ja lapset laajentavat perspektiiviä, mutta henkiset perusasetukset pysyvät. Ihmisen on helpompi muistaa jokin vaivaannuttava tai häpeällinen yksityiskohta parhaistakin bileistä. Negaatioista on helpompi vääntää jälkikäteen hauskempi tarina. Aina saa saakeli hävetä!

Long-Distance Cartoonist onkin eräänlainen anti-instagram, kirja tallentaa tekijänsä tunteet elontaipaleen apeimmissa lässähdyksissä viileiden huippuvälähdysten sijaan.

Teoksen lopusta löytyy hieman pidempi, yleissävyltään draamallisempi tarina Brooklyn, 2018. Pysäyttävät terveysongelmat siirtävät tekijän omakuvan fokuksen sarjakuvittelun vaikeudesta elämän tärkeimpiin olennaisuuksiin. Tarkkanäköinen kasvutarina pysyy kuitenkin itsekriittisen realistisena, Adrian Tominen sarjakuvaversio ei pysty uljaisiin täyskäännöksiin.

kuva3 tomine

Te ette tiedä kuka minä olen.

Omaelämäkerrallisessa möyhentelyssä Tominen aasialaiset sukujuuret nousevat fiktiota selkeämmin esiin. Vaikka identiteetti rakentuu suurelti sarjakuvataiteilun kautta, tekijän etnisyys lisää outoja kierrepalloja noloihin tilanteisiin.

Vuodelle 2010 ajoittuvassa episodissa Tomine rohkaistuu The New Yorkerin bileissä puhuttelemaan vanhaa suosikkikuvittajaansa. Nimeämättömäksi jäävä mies kysyy lähestyjältä vain ”Are you Japanese?”, ja saatuaan tarkentavan vastauksen toteaa ”I love jujitsu”. Lähinnä kuvasta ja tekstistä kiinnostunut Adrian Tomine ei osaa jatkaa keskustelua.

Alleviivaamaton tapa käsitellä kysymystä etnisyydestä on hyvä esimerkki Tominen tavasta uittaa ihmisen kokoisiin sarjakuviinsa suurempia yhteiskunnallisia pointteja. Tarinat eivät politisoi tai esitä polarisoivia väittämiä, mutta henkilökohtaisuuksista löytyy yleisempi taso.

kuva4 tomine

That Yellow Bastard -juliste osuu kipeästi kohdalleen.

Kirja näyttää kokoa, kansimateriaalia, kuminauhaa ja ruudullista paperiaan myöten Moleskine-muistikirjalta. Tekijäesittely on raapustettu takasisäaukeamalle lyijykynällä. Piirrosjälki on tulkittavissa luonnosmaiseksi verrattuna vaikkapa tekijän The New Yorker -kansiin.

Kirjamuodolla leikkiminen lisää lukukokemuksen intiimiyttä. Juttu on ilmiselvästi tarkkaan käsikirjoitettu viimeisen ja ensimmäisen ruudun yhteyttä myöten, mutta kokonaispaketti auttaa luomaan mielikuvan siitä että lukija pitelee käsissään tekijän henkilökohtaisen muistikirjan ainoaa kappaletta.

Ruutupaperille painetut tasakokoisen korrektit sarjakuvaruudut korostavat sitä että Tomine on ”square” vaikka onkin ”hip”. Jälleen kerran esimerkki siitä kuinka muoto on erottamaton osa sisältöä. Tässä tapauksessa muoto ei hae huomiota räiskyvällä värikkyydellä tai tee rohkeita kokeiluja, vaan painottaa sisällöllisiä pointteja silkalla asiallisuudellaan.

kuva5 tomine

Asiallisen hiljaista raivoa.

Sarjakuvakentällä Tominen hengenheimolaisia ovat ainakin Daniel Clowes asiallisimmillaan ja nostalgisia tyylikeinoja vanhoista The New Yorker -kuvituksista ammentava Seth, jotka molemmat myös esiintyvät kirjassa. Suomessa vastaavaa inhimillisen lämmön ja terävien huomioiden yhdistelmää edustaa ainakin käsikirjoittaja Pauli Kallio, ja hänen tunnetuin sarjakuvansa Kramppeja ja nyrjähdyksiä.

Tominen sarjakuvatarinat, myös The Loneliness of the Long-Distance Cartoonist, toimisivat varmasti myös laadukkaina HBO-telkkutuotantoina tai järkevän ohjaajan lyhytelokuvina. Samaa ”näyttelijätyön tarkkuutta” tai pelkkiin olennaisuuksiin perustuvaa rytmitystä olisi varmasti tuskallista siirtää mihinkään muuhun kerrontamuotoon. Long-Distance Cartoonist pelaa sivuille painettujen viivojensa lisäksi erityisen paljon sillä mitä ruuduista ja puhekuplista jätetään ulos. Adrian Tomine tekee olennaisimpien olennaisuuksien sarjakuvaa.

kuva6 tomine

Sarjakuvahommat hallussa.

Tämän vuoden julkaisu on tuore hankinta sarjakuvasattumien hyllyyn. Ensin piti suorittaa kirjan juoni läpi kuuliaisesti alusta loppuun, ja ensimmäinen lukukerta paljasti kyseessä olevan teoksen, johon on ilo palata.

Tätä kirjoittaessa on takana pari lukukierrosta, ja selkeästi erillisiin episodeihin jaettu homma tarjoaa mahdollisuuden nautiskella nolouksia myös novelli kerrallaan. Nöyryyttävyysasteita riittää ankarasta laktoosi-intoleranssitarinasta lievemmin ahdistaviin nollan kävijän signeeraustilaisuuksiin. Kaikki aiheuttavat hihittelyä, hihittelyn sävy on vain vapautuneempaa tai hermostuneempaa tarinasta riippuen.

Kirja varmaan puhuttelee suoremmin lukijoita joilla on jotain omaa yhdyspintaa kirjamessuihin, kustantamiseen, pieniin kirjakauppoihin, taiteelliseen työhön tai siihen, että omasta harrastuksesta ja intohimosta tulee tapa ansaita elanto. Mikään sarjakuvanörtti tai esikoiskirjailija ei silti tarvitse olla.

Keskiössä ovat hyvin yleisinhimilliset kysymykset. Sosiaalisen olemassaolon herkät monimutkaisuudet ja ihmisten välisen kommunikaation ikuinen vaillinaisuus, niistä ovat meidän kaikkien päivät tehty.

kuva7 tomine

Ihmisyys on hankala laji.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua