Sattumia sarjakuvahyllystä #21: Al Columbia – Pim & Francie

Kuva: Ville Pirinen

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Al Columbian sarjakuvakirjasta Pim & Francie – The Golden Bear Days (Fantagraphics 2009)

Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Amerikkalainen Al Columbia (s. 1970) aloitti sarjakuvataiteellisen uransa 1990-luvun alussa silloisten hittitekijöiden Alan Mooren ja Bill Sienkiewiczin kunnianhimoisen Big Numbers -sarjakuvalehden tuotannossa. Columbia toimi piirtäjä Sienkiewiczin apulaisena. 500-sivuiseksi ja kaksitoistaosaiseksi suunnitellusta Big Numbersista ehti ilmestyä vain kaksi ensimmäistä numeroa, jonka jälkeen Sienkiewicz vetäytyi projektista ja kustantaja vaihtui Mooren omasta Mad Love -puljusta Tundra Publishingiksi.

Nuori ja lahjakas Columbia siirtyi ainoaksi kuvittajaksi numeroiden kolme ja neljä ollessa tuotannossa. Kumpaakaan numeroa ei koskaan julkaistu, ja Columbian kerrotaan tuhonneen itse tekemänsä neljännen osan originaalit. Big Numbers jäi siis kesken alkumetreillään. Tundra Publishing ehti kuitenkin julkaista nuoren tekijän oman sarjakuvakirjan Dog Head vuonna 1992, ja Al Columbiasta muodostui sarjisnörttipiireissä jokseenkin mystinen hahmo.

Ysärillä ilmestyi myös kaksi numeroa tekijän omaa The Biologic Show -lehteä (Fantagraphics 1994 ja 1995), ja sen jälkeen Columbia on tehnyt kuvataidetta, kuvituksia ja silloin tällöin lyhyitä sarjakuvanovelleja antologioihin. Hänen tuotantonsa on siis yhteenlasketulta sivumäärältään kohtuullisen vähäinen jaettuna 30-vuotiselle uralle. 240-sivuinen Pim & Francie on tähän saakka laajin yhdessä paketissa julkaistu kasauma Columbian idiosynkraattista, todennäköisesti piinallisen hitaasti valmistuvaa kädenjälkeä.

Yhdeksän vuotta Pim & Francien jälkeen ilmestyi samankaltaisissa mielenmaisemissa liikkuva 24-sivuinen Amnesia: The Lost Films of Francis D. Longfellow #1 (Floating World Comics 2018).

Pimeys laskeutuu pimeään kellariin.

Kirjan selkämyksessä lukee Pim & Francie – The Golden Bear Days (Artifacts and Bone Fragments). Varsinkin suluista löytyvä määritelmä osoittautuu olennaiseksi, sillä teoksesta ei löydy perinteisessä mielessä yhtenäistä, loogisesti jatkuvaa tarinaa. Kirjan sivut täyttyvät keskeneräisistä tai valmiiksi hiotuista piirroksista, jostain laajemmasta kokonaisuudesta irrotetuista sarjakuvasivuista tai yksittäisistä ruuduista, hätäisistä luonnoksista, viimeistellyistä maalauksista, piirustusharjoitelmista jotain irrallista hahmoa varten, epämääräisistä tekstimerkinnöistä tai kirjaimellisesti revityistä ja kokoonteipatuista kuva- ja tarinafragmenteista. En ihmettele mikäli materiaalin tuottamiseen on käytetty oikeita luunpalasiakin.

Monipuolisia tilkkeitä yhdistävät tyyli, hahmot ja maailma. Irralliset palaset liittyvät selvästi kaikki samaan, karmaisevaan Pim & Francie -todellisuuteen. Pim ja Francie ovat kirjan kannessa pirteän tyhjäsilmäisinä käppäilevät lapsihahmot, joista selviää kirjaa kahlaillessa kiitettävän vähän. Luultavasti penskat ovat sisaruksia, mutta saattavat olla myös pariskunta. Joka tapauksessa heitä ympäröivä todellisuus on painajaismainen satumaailma, jossa monenkirjavat kauheat kohtalot ikuisesti vaanivat kaksikkoa. Silloin tällöin nähdään kuva, joka on pinnalta katsoen iloinen ja leppoisa, mutta vähintään seuraavalla aukeamalla aurinkoisen satumetsän takaa paljastuu vaarallinen ja läpimätä käänteismaailma. Pim ja Francie ottavat osumaa, mutta jatkavat päätöntä harppomistaan kohtia uusia hirveyksiä.

Todellisuuden repeämistä tihkuu kauhua.

Columbian omalaatuinen visuaalinen näkemys, ja näkemystä perfektionistisesti toteuttava, teknisesti ällistyttävä kuvakäsityöläisyys tekevät Pim & Francie -kuvasilpusta erittäin kiehtovaa tutkiskeltavaa.

Valittu tyyli lainaa uskottavasti vanhojen Disney- tai Fleischer-animaatioiden muotokieltä. Toki vanhoista animaatioista löytyy paljon myös sisällöllisesti vahvaa huumepainajaismenoa ja hämmentävää väkivaltaisuutta, ja niiden ystäville voikin suositella esim. Max Fleischerin klassista Betty Boop -pätkää Bimbo’s Initiation vuodelta 1931. Siinä inhimillistetty koirahahmo Bimbo putoaa viemäriin ja kohtaa siellä uhkaavan salaseuran joka astaloilla uhitellen vaatii Bimboa jäsenekseen. Bimbo kieltäytyy ja joutuu kohtaamaan toinen toistaan painajaismaisempia kuolemanvaaroja, mutta hänen henkensä ei murru. Lopuksi kaikki paljastuu Betty Boopin hämmentävän sadistiseksi kokeeksi, missä on vain testattu Bimbon luonteen lujuutta. Bimbo, Betty ja kymmenet selittämättömät Betty-kaksoisolennot tanssivat juhlan kunniaksi. Maindi boglaa.

Pimin ja Francien maailma näyttää siis vanhan lasten sarjakuvan tai piirroselokuvan maailmalta, mutta on Bimbon painajaista sata kertaa painostavampi. Maindi boglaa vielä enemmän.

Columbian suvereeni kuvitusmestarointi saa lukijan uskomaan, että kirjaan on painettu jonkun autiotalon vintiltä löydetty, erittäin hämmentävä jäämistö. Lasten sarjakuvaa, tai jotain laajempaa Pim & Francie -tuoteperhettä suunnitellut tekijä on flipannut pahanpäiväisesti eikä ole koskaan saanut töitään valmiiksi, tai ne on tuomittu jo tekovaiheessa julkaisukelvottoman pelottaviksi. Koko saagasta on jäljellä enää näitä vaihtelevan epämääräisiä rippeitä, ja lukijan tehtäväksi jää rakentaa isompi tarina vaillinaisen palapelin ympärille.

Palapelistä puuttuu osia.

Kirjan kuvamylly on astetta hankalampi ja moniselitteisempi versio Blair Witch Project -elokuvan ”löydetyistä videoklipeistä”. Tarinafragmentit tuntuvat kertovan sekä Pimin ja Francien karmeaa tarinaa, mutta myös maalaavan epämiellyttävää kuvaa maailmasta, jossa tällaista tarinaa on synnytetty.

Silputtu materiaali saattaa kertoa myös täysin realistisesti siitä, että Al Columbia ei vain saa tehtyä hommiaan valmiiksi. Kirjan alusta löytyy otsikkoluettelo viidestäkymmenestä erillisestä tarinasta, joihin liittyviä osia mötkäle kenties sisältää. Ideoita sinkoilee, mutta toteutus jää pakkomielteiseksi luonnosteluksi.

Minusta tuntuu, että kirja kertoo samanaikaisesti ainakin näitä kaikkia epämääräisiä tarinoita. Metatasoja ja lukutapoja riittää.

Painostavaa keskeneräisyyttä, painostavaa viimeistelyä.

Hätäisesti vilkuilemalla teos näyttää luonnoskirjalta, eikä intensiivinenkään lukeminen tee kuva- ja tekstimassasta perinteistä juonellista sarjakuvaa. Pim & Francie kuitenkin ottaa sarjakuvakerronnan perusidean, ja pakottaa sen palvelemaan omia tarkoituksiaan.

Simppeleinkin sarjakuva tapahtuu aina paperille painettujen viivojen lisäksi ruutujen välissä. Ensimmäisessä ruudussa Karvinen katsoo höyryävää lasagneastiaa, seuraavassa astia on jo tyhjä. Kylläisen oloinen Karvinen jatkaa maanantaiden vihaamista. Rinnakkain asetetut kuvat yhdistyvät lukijan aivoissa ja kaikki tajuavat, että ”Voi jukupätkä Karvinen söi sen lasagnen, on se sellanenkin katti!” Juustomakaronilla mässäilevää kissaa ei ole pakko näyttää, että näkisimme sen.

Törkeästi yleistäen kaikki sarjakuvakerronta nojaa tähän taikatemppuun, eli ihmisaivojen kykyyn ja tarpeeseen rakentaa koherentteja tarinoita sinänsä irrallisten palikoiden ympärille. Johtunee aivojen, aistien, muistin, tietoisuuden ja muiden perustavanlaatuisten hommien ikiaikaisesta evoluutiokehityksestä, mutta tapamme hahmottaa todellisuutta on rakennella selkeitä syitä ja seurauksia irrallisten johtolankojen välille.

Niinpä myös Columbian irtonaiset kauhukuvat ja väkivaltaisesti pätkityt tarinasegmentit muokkautuvat kokijan pään sisällä suureksi tarinaksi. Aivot tekevät automaattisesti arvailevaa salapoliisityötä, ja kuvakasasta löytyy juoneksi kutsuttava verenpunainen lanka, tai vähintään useiden lankojen solmu. Tästä seuraa hiukan paradoksaalisesti se, että Pim & Francie on kannesta kanteen toimivaa sarjakuvakerrontaa, niissäkin kohdissa joissa se ei selvästi sitä ole. Kenties huomattavan kokeellista sarjakuvakerrontaa, mutta toimivaa sarjakuvakerrontaa yhtä kaikki.

Pim & Francie kohtaavat kerronnallisen silppurin.

Tällainen kertovaan kuvitukseen perustuva kokeilu vaatii tietysti hienoja kuvituksia. Al Columbia on selvästi järjettömän taitava kuvittaja.

Hän ei varmasti ole maailman ainoa vanhahtavaa lasten sarjakuvien kuvakieltä ja moderneja aikuisten kauheuksia yhdistelevä taiteilija, mutta visionsa ovat harvinaisen hienoja ja harvinaisen häiritseviä. Lyijykynien, tussipiirtimien, guassivärien, liiman ja teippien käyttö on suvereenia kynäninjailua. Piirrosjälki on aina kaunista katsella, vaikka kuvasisältö olisi mitä tahansa karmeuksia.

Sisällöissäkin seilataan hallitusti kepeästi huvittavasta sketsimateriaalista coolisti groteskien zombievisioiden kautta aidosti hyytävään visionäärisyyteen. Keikka ei onnistuisi amatöörimäisemmältä kuva-artesaanilta, mutta Columbian kuvat herättävät eloon kokonaisen kauhujen maailman. Leso piirtäjä!

Nättiä viivaa, hämäriä visioita.

Laatukustantamo Fantagraphicsin julkaisema paksu mötikkä on kasaan teipatuilta näyttäviä, kovia kansiaan myöten viimeisen päälle hiottu painotuote. Kuvavirtaa rytmittävät taitolliset ratkaisut ja asiaankuuluvan laadukas painojälki tukevat tarinaa tai ainakin tarinan mahdollisuutta.

Vuonna 2009 julkaistu teos on pyörinyt hyllyssäni kymmenisen vuotta. Ensikohtaamisestamme muistan, että ”oikean tarinan” puuttuminen ärsytti, ja kirja vaikutti lähinnä hyvältä tekosyyltä päästä elvistelemään hienolla piirrostekniikalla.

Vuosien saatossa on tullut kuitenkin toistuvasti palattua Pim & Francien kauheaan maailmaan, ja verisissä tarinafragmenteissa kahlailu on muuttunut aina vain palkitsevammaksi. Vuonna 2020 voin julistaa, että kyllä kannatti yrittää sinnikkäästi tykätä tästäkin taideteoksesta, vaikka se ei alun perin vienytkään jalkoja alta. Nyt toimii niin kuin nelikätinen puukotus.

Juosta voi, mutta pakoon ei pääse.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua