Sarja-arvio: Stranger Thingsin kolmaskin kausi luottaa nostalgiaan ja kaavamaiseen juoneen, mutta myös sarjan perusongelmat kulkeutuvat mukana. ”Kakaralauma on jo niin mittava, että suurimmalla osalla ei ole muuta tehtävää kuin pyöritellä kauhusta laajentuneita silmiään”, Petri Hänninen kirjoittaa.
Kukaan ei oikein tiedä mistä Dufferin veljekset Ross ja Matt tupsahtivat. He saapuivat yllättäen kuin käänteismaailman portista ja alkoivat suoltaa omalaatuista, 1980-luvun kulttuuriviittauksilla höystettyä Stranger Things -televisiosarjaa Netflixille.
Stranger Thingsin viehätys piilee nostalgiassa. Koko konsepti on rakennettu bongailun varaan samaan tapaan kuin Peter Greenawayn Kohtalokkaat numerot (1988), jossa bongataan numeroita, tai Robert Altmanin The Player – pelimies (1992), jossa bongataan Hollywood-tähtiä. Stranger Thingsissä bongataan lainauksia populaarikulttuurista ja mitä hirveimpiä 1980-luvun muotioikkuja.
Dufferin veljekset ovat koonneet sarjaan aineksia kauhu- ja tieteiselokuvista sekä sarjakuvista, ja mitä ajallisesti pidemmälle 1980-lukua sarjassa tullaan, sitä enemmän uusia viittauksia löytyy. Kakun päälle on sivelty ylitsepursuava tuotesijoittelu, ja vielä kun kohtaukset jumiutuvat esittelemään aikansa muotia, alkaa katsoja olla informaatioähkyssä.
Ei mitään uutta käänteismaailmasta
Joka kaudella on periaatteessa sama juoni. Ulkopuolelta saapunut pahuus aktivoituu uinuvassa Hawkinsin pikkukaupungissa, jossa joukko lapsia ja nuoria ymmärtää vaaran ja ryhtyy vastatoimiin.
Stranger Thingsissä on hyvin perinteiset tieteis- ja kauhuelokuvan ainekset. Siinä on korruptoituneita johtajia, psykokineettisiä voimia omaava tyttö ja meidän maailmaamme muistuttava käänteismaailma nälkäisine hirviöineen. Kaikki on lainaa jostain. Lainaelementeillä ei iloitella eikä niihin etsitä uusia tulokulmia, kuten esimerkiksi Quentin Tarantino tekee omissa elokuvissaan. Stranger Things pyrkii olemaan niin uskollinen 1980-luvun esikuvilleen kuin mahdollista.
Ensimmäisen kauden ihmeen ja nostalgian tuntu onkin jo laimentunut. Kolmoskauden juoni on kuitenkin kakkoskautta yhtenäisempi, ja henkilökohtaisesti pidän siitä miten tarina kurkottaa zombielokuvan suuntaan. Keskivaiheen sairaalarymistely on hieno hatunnosto George A. Romeron Day of the Deadille.
Kaksi pääongelmaa
Sarjassa on kaksi pääongelmaa, jotka ovat vaivanneet sitä alusta pitäen, ja asiat ovat menneet kausi kaudelta vain pahempaan suuntaan: siinä on liikaa henkilöitä ja käsikirjoitus on tasatahtinen.
Kolmoskaudessa on päätarinan lisäksi kolme sivujuonta, ja niiden päälle seurataan pahiksen tai pahisten edesottamuksia sekä lyhyempiä sivujuonia. Kolmoskaudella kerronta laahaa vielä pahemmin kuin aiemmilla kausilla; kolmannen jakson pitäisi olla ensimmäinen, jotta juoni nostattaisi katsojan kiinnostuksen heti alusta.
Päätarinaa kerrotaan samaan tahtiin kaikkien sivujuonten kanssa. Kun itketään naisten perään, joka juonessa kaikki tekevät sen yhtä aikaa. Sitten kun alkaa tapahtua, niin sitten myös tapahtuu. Tyyli on tarkoituksellinen, muttei toimi tällaisessa mittakaavassa, koska suvantopaikoissa tarina pysähtyy kuin seinään.
Kehittyäkseen sarjan pitäisi uudistua, pyrkiä itsekritiikkiin ja ottaa enemmän kerronnallisia riskejä, mutta tuskinpa se niin tekee. Kolmoskausi rikkoi tutuksi tulleella konseptilla Netflixin katsojaennätyksen.
Liika on liikaa
Henkilöiden määrän kasvu on suorastaan raivostuttavaa. Tarinaan tuodaan koko ajan uusia hahmoja, minkä lisäksi aiempien kausien sivuhahmoille on annettu lisää tilaa. Kakaralauma on jo niin mittava, että suurimmalla osalla ei ole muuta tehtävää kuin pyöritellä kauhusta laajentuneita silmiään. Hahmot ovat pelkkää kerronnallista massaa ja jäävät väkisinkin ohuiksi.
Kakkoskaudella tarinaan istutettiin sisaruspari, tai sisarpuolipari Billy ja Maxine. Dacre Montgomery oli varmaankin pakko saada mukaan vain koska hän on kuin ilmielävä Rob Lowe, 1980-luvun teini-idoli. Päälleliimatun oloiset Billy ja Maxine hitsautuvat kolmoskaudella paremmin juoneen, vaikka yhtä hyvin heidät olisi voinut heivata pois ja antaa heidän tarinalliset roolinsa muille.
Kokonaan uusi tuttavuus on jäätelönmyyjä Robin, jota esittää Maya Hawke, Ethan Hawken ja Uma Thurmanin tytär. Maya Hawke on mukana myös Tarantinon Once Upon a Time… in Hollywood -elokuvassa. Tuntuuko teistäkin, että kaikki kiertää ympyrää?
Petri Hänninen
