Sarja-arvio: Särkyneet sankarit etsivät itseään Jeremy Carverin luomassa televisiosarjassa, jonka taustalla oleva supersankarisarjakuva ei sovi oikein mihinkään muottiin. Petri Hänninen katsoi ja kirjoitti.

Supersankareista on kasvanut Hollywoodin suurin kassamagneetti. Marvel ja DC Comics tuottavat sankareistaan valkokankaalle enemmän tai vähemmän höttöisiä tulkintoja; juonet on vähän sinnepäin ja efektitkin näyttävät efekteiltä. Iron Man -elokuvien jälkeen kriitikoiden hurraaminen on jäänyt vaisuksi.

DC Comics on perustanut oman suoratoistopalvelunsa DC Universen, jonka kautta se lykkää maailmalle omia supersankarisarjojaan. Tarjontaan kuuluvat muun muassa Titans, Swamp Thing ja Doom Patrol. Meillä viimeksi mainittu on nähtävissä HBO Nordicin kautta.

Doom Patrol on alusta alkaen ollut supersankarisarjakuvan outo lintu, joka ei sovi oikein mihinkään muottiin. Se muistuttaa hieman Ihmenelosia ja hämärästi X-Meniä, mutta on niitä huomattavasti surrealistisempi.

Doom Patrol -sarjakuvan loivat Arnold Drake, Bob Haney ja Bruno Premiani jo vuonna 1963, mutta ikimuistettava siitä tuli, kun käsikirjoittaja Grant Morrison ja piirtäjä Richard Case aloittivat sarjan tekemisen vuonna 1989. Morrison ammensi vaikutteita dadaismista ja kaaosmagiasta ja loihti huuruisesta mielikuvituksestaan mitä eriskummallisempia sivuhahmoja ja juonenkäänteitä. Morrison onnistui yhdistämään mainiolla tavalla huumorin ja kauhun ja loi hyytäviä episodeja lainaamalla ideoita oikeista mysteerikertomuksista. Tv-sarja perustuu juuri Morrisonin kauteen.

* *

Sarja alkaa kertojan, Mr. Nobodyn, äänellä: ”Oletko valmis kuulemaan tarinan supersankareista? Lisää tv-supersankareita. Sitähän maailma tarvitsee. Ole rehellinen. Hirttäydyitkö jo?” Voiko näin itseironista sarjaa olla rakastamatta. Sitä paitsi, onko missään toisessa sarjassa kertojan paikalla pahis?

Tarina ei niinkään keskity pahiksen lyömiseen vaan itsensä löytämiseen. Sankareiden pään sisään kaivaudutaan todella syvälle – ihan kirjaimellisesti. Kenenkään tausta ei ole ongelmaton, henkilökohtaisten murheiden kanssa painiskelevat ja sankaruutta vierastavat päähenkilöt ovat koko sarjan ydin. Toisin kuin muut suoratoistopalvelujen supersankarisarjat, Doom Patrol ei sisällä minuuttikaupalla kestäviä turpasaunoja. Tapahtumiin paremminkin ajaudutaan kuin pyritään, ja jos mättöä tulee, se on ohi yhtä nopeasti kuin alkoikin.

Tv-sarja on uskollinen sarjakuvalle, mikä on keskeistä sulle, että lopputulos on niin toimiva. Mukaan on tempaistu Morrisonin kaikkein omintakeisimmat ideat: Danny the Street, homoseksuaali katu joka kykenee teleporttaamaan paikasta toiseen, Flex Mentallo, muskelisankari joka pystyy muokkaamaan todellisuutta lihaksillaan, Ant Farm omituisine operaattoreineen, joka on jopa karmivampi kuin sarjakuvassa…

Jos jossain välissä luulee sarjan ajautuneen perinteisen tv-sarjan laduille, ajatus murenee, kun valokeilaan marssitetaan maailmanvalloituksesta haaveileva torakka tai lauma verenhimoisia pyllyjä.

* *

Hahmogallerian merkittävimmät erot sarjakuvaan ovat Rhea Jonesin vaihtaminen Morrisonin kautta edeltävään Rita Farriin, Elasti-Girliin, sekä Cyborgin lainaaminen Teen Titans -sarjasta Doom Patrolin jäseneksi. Muut joukkion jäsenet ovat entinen kilpa-autoilija Cliff Steele (Robotman), armeijan koelentäjä Larry Trainor (Negative Man) sekä Crazy Jane, jolla on 64 eri persoonallisuutta, joista jokaisella on omat supervoimansa. Ryhmää johtaa arvoituksellinen tiedemies The Chief.

Doom Patrol on tuotettu suhteellisen halvalla, ja silmiinpistävimmin se näkyy tuliefekteissä. Samoja lavasteita on käytetty hieman muokattuna eri kohtauksissa, mikä luo sarjaan omituisen déjà vu -tunnelman. Näyttelijät ovat Timothy Daltonia ja Brendan Fraseria lukuun ottamatta likipäin tuntemattomia, vaikka ovatkin esiintyneet tunnetuissa elokuvissa ja sarjoissa. On myös huomionarvoista, että Negative Manin ja Robotmanin maskin takana on eri näyttelijä kuin heidän ihmismuodossaan, joten hintavammat näyttelijät eivät juuri ruutuaikaa kuluta.

Doom Patrol on mukavan raikas tuulahdus supersankarien turhankin pönäkässä seurassa.

Petri Hänninen