Parasta juuri nyt (19.8.2024): (Epä)tavallinen elämä, Svante Gullichsen, Mukulakatu, suomalaiset olympiaurheilijat, Kalliolinnan lettukahvila

19.08.2024
lettukahvila

Kalliolinnan lettukahvila Savonlinnan Sulosaaressa. Kuva: Pasi Huttunen

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Pasi Huttunen on syönyt lettuja, ihastellut valokuvataidetta ja suree joensuulaisen lastenkulttuurin tuhoamista.

1

Savonlinnan museo Riihisaari on tarjoillut täksi kesäksi melkoisen kulttuurihelmen. (Epä)tavallinen elämä – (ne)obvyklý život – (un)ordinary life -näyttely tuo esille lähes 20 tšekkiläistä valokuvaajaa ja teoksia on esillä noin 150. Näyttelyn on kuratoinut huolella ja oivaltavasti Jan Pohribný, valokuvaaja ja Tšekin ammattivalokuvaajien järjestön puheenjohtaja.

Näin laajaa tsekkiläisen valokuvan näyttelyä ei Suomessa ole ennen ollut esillä. Kuvat kattavat noin viidenkymmenen vuoden aikajakson. Valokuvia on dokumentaarisesta rakennetumpaan kuvaan ja tunnelmia välittyy niin kommunismin ajoilta kuin sen jälkeisiltäkin vuosikymmeniltä. Bára Prášilován leikittelevästä kuvittelusta mennään Štepánka Steinin ja Salim Issan kriittiseen kommentaariin kansallisista identiteeteistä ja vaikkapa Libuše Jarcovjakovan rosoiseen dokumentaariseen kerrontaan. Kokonaisuus pysyy silti kasassa.

2

Valokuvataiteilija Svante Gullichsen esitteli hiljattain The Guardianissa parasta kuvaansa. Kuvassa hän on alastomana vesiputouksessa virran kuohuessa ympärillä. Vaikka kuva on otettu Norjassa, on siinä Gullichsenin töille ominaisesti selvät viittaukset Suomen taiteen kultakauden teoksiin ja kansallisromantiikkaan.

Gullichsen ei silti julista nationalismia. Hän itse puhuu kuvistaan terapiana eikä taiteen luonnehtiminen itseterapiaksi ole koskaan ongelmatonta. Herää aina kysymyksiä siitä, kenelle teoksia tehdään ja miksi minun yleisönä pitäisi niistä kiinnostua, jos ne ovat vain terapiaa.

Gullichsenin tapa tehdä teoksiaan altistamalla itseään luonnonvoimille ei sekään ole ongelmaton. Valokuvataide ei ole urheilusuoritus, jossa venymisen tai uhrautumisen määrä olisi laadun mitta.

The Guardianiin valittu kuva on kuitenkin erinomainen ja välttää sudenkuopat. Kuvaan tuo lisäkiinnostavuutta, että se ei ole yhtä asetelmallinen ja rakennettu kuin monet Gullichsenin kuvista. Virtaavien vesimassojen tapa kuluttaa ja muokata ympäristöään on kuvassa sekä muutosvoimaisuudessaan lohdullinen että vääjäämättömyydessään vähän pelottava. Kuva on tunnelmallinen, dramaattinen ilman melodraamaa tai hurmoksellisuutta ja herättää monenlaisia ajatuksia. Ja se on todella kaunis.

3

Joensuussa nähtiin kuinka kaupungin päätöksentekokoneisto teki piruetteja kuin taitoluistelijat talviolympialaisissa konsanaan. 16. elokuuta saakka auki ollut Mukulakatu oli paikka, jossa lapset unohtuivat leikkimään ja älylaitteet jonnekin pölyttymään. Joensuun kaupunkia tämän poikkeuksellisen lastenkulttuurin helmen säilyttäminen ei kiinnostanut, mutta sitten kaupunginhallituksen jäsen Anni Järvinen (vas.) muistutti kaupunginvaltuuston päättäneen, että ”Mukulakadulle etsitään uudet tilat esimerkiksi taidemuseokorttelista”. Pian tulikin seuraava tiedote, jossa Mukulakadun perintöä luvattiin uskottavammin jatkaa.

Kirjoitin aiheesta laajemmin Lapselliset miehet -blogissa kahden tekstin verran. Mukulakadun mielikuvitukselliset, lapsenkokoiset puitteet tuottivat tilanteita, jossa hiukan ujompikin lapsi oli yhtäkkiä mukana porukassa leikkimässä kauppaa, laivanlastausta tai ties mitä. Perällä oli satunurkka keinutuoleineen, jossa saattoi pitää rauhoittumistauon vaikkapa hyllystä pursuilevien kirjojen parissa.

Mukulakatu oli suosittu ja rakastettu matalan kynnyksen leikkipaikka lapsille osana Pohjois-Karjalan museota. Arkkitehti Martti Aittapelto pyysi joensuulaista taiteilijaa Ihva Aulaa mukaan tekemään sisältöä Carelicumiin, Pohjois-Karjalan museon rakennukseen keväällä 1998 ja lopputuloksesta tuli loputtomine yksityiskohtineen, piileskelyyn sopivine soppineen ja leikin kannalta suunniteltuine estetiikkoineen kansallisessakin mittakaavassa ainutlaatuinen paikka, jossa paikallishistoria yhdistyi lapsentahtisesti paikalliseen taiteeseen.

Sellaisenaan ei Mukulakatu säily, mutta nyt kun kaupunki päätti toimia kuten sen ylin päättävä elin on päättänyt, näyttäisi siltä, että Mukulakadulle saadaan kohtalaisen uskottava korvaaja ja osa sen hengestä säilyy. Ja on lohdullista, että uusia linjauksia ei kyettykään kiskomaan hihasta ohi demokraattisten prosessien.

4

Suomalaiset urheilijat olympialaisissa tekivät hienoa työtä omien suoritustensa parissa, ja sen mitä katkonaisesti seurasin, oli heillä hyvin tervehenkisen oloinen suhtautuminen kisaan, tulipa sitten menestystä tai ei. Suomi jäi ilman mitaleita, mutta kokonaisuutena en muista milloin olisin viimeksi nauttinut yhtä paljon olympialaisten katsomisesta.

Ranskalaiset osaavat järjestää maailmanluokan spektaakkelin ilman vaivaannuttavaa hurraaisänmaallista hurmoshenkisyyttä. Suomalaisen penkkiurheilukansan kommentointi on sen sijaan ollut synkeää ja ankeaa. Surkuhupaisin oli erään somekeskustelijan vaatimus rahoituksen ottamisesta pois huippu-urheilulta, koska suomalaisurheilija kertoi nauttineensa olympialaisista ja suorituksista, vaikka ei voittanut. Hänen olisi kommentaattorin mukaan pitänyt olla näkyvämmin ja äänekkäämmin murheen murtama. Viesti oli, että hän oli pettänyt Suomen kansan!

Sinänsä rahoituskysymys on toki aina relevantti, kuten Pohjois-Karjalan maakuntajohtaja Markus Hirvonen somepäivityksessään toi hyvin esiin:

”Jos Suomi olisi yhtä huolissaan lasten harrastamisen hurjista kustannuksista kuin huippu-urheilun mitalimäärästä, Suomi saisi joskus tulevaisuudessa mitaleja. Nyt hinta estää monen lapsen liikunnan – ja se maksaa kansanterveydelle ja menestyjiä ei synny. Jos tavoittelisimme liikunnallista kansakuntaa ja kaikilla lapsilla olisi aito mahdollisuus harrastaa, syntyisi myös menestystä. Emme tarvitse panostusta huippu-urheiluun, vaan lasten liikuntaan. Menestys on sitten hyvinvoivan kansakunnan mukava sivutuote.”

5

Kalliolinnan lettukahvila Sulosaaressa Savonlinnassa perustettiin vuonna 2012 silloin vielä kaupungissa toimineen Itä-Suomen yliopiston kampuksen opiskelijoiden toimesta ja jo silloin mietin, että pitääpä käydä testaamassa paikka. Tänä kesänä, 12 vuotta perustamisen jälkeen, sain vihdoin käytyä siellä.

Vuonna 1899 rakennettu vaaleanpunainen huvila on upea, miljöö tavattoman kaunis ja sain todella hyvät lettukahvit. Saattaa olla, että en odota kahtatoista vuotta ennen kuin menen sinne seuraavan kerran. Kalliolinnan huvila Sulosaaressa Savonlinnassa on saanut myös oman näköislinnunpönttönsä, joita ihastelin aikaisemmin.

Kotikaupunkini Joensuu suhtautuu historiaansa sekä kulttuuri- ja rakennettuun perintöönsä parhaimmillaankin välinpitämättömästi ja useammin yksinkertaisesti tuhoamalla sen. Siksikin Savonlinnassa on niin mukava käydä, sillä siellä kaupunkikuvan kerroksellisuus on ainakin toistaiseksi aivan toista luokkaa. Kuntapäättäjien ymmärrys asiasta on tosin kuulemani mukaan sielläkin hyvin ohutta.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua